Nordic noiria nuorille

83/365
Salla Simukka: Punainen kuin veri (2013)

Myönnettäköön, Salla Simukka on viimeisten parin vuoden aikana löytänyt todelliset kirjailijanlahjansa. 365 kulttuuritekoa onnittelee!

En ole tipan vertaa kiinnostunut huumeista missään muodossa tai missään kulttuurituotteissa, en käytöstä enkä diilaamisesta, enkä varsinkaan mistään isoista huumemafiakuvioista. Ärsyttää myös se, miten kaikki kiinnostavat nuortenkirjat ovat aina nykyään osa jotain sarjaa. Ymmärrän että tällä tähdätään nuorten koukuttamiseen sen ikuisen ongelman ratkaisemiseksi, etteivät nuoret (muka) lue. En kuitenkaan jaksaisi koukuttua enää moniin sarjoihin kerralla, koska seuraavaa osaa odotellessa ehtii aina unohtaa mitä ensimmäisessä oikeastaan tapahtui.

Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Salla Simukan kirjat aina Kun enkelit katsovat muualle -esikoisen jälkeen ja niinpä tartuin hampaat irvessä tähänkin tarinaan. Näistä lähtökohdista huolimattakin Lumikki Anderssonista kertovan trilogian aloittava Punainen kuin veri koukutti minut nopeasti. Ensimmäistä kertaa Simukan kirja ei päästänyt minua nukkumaan, vaan luin sitä aamuviiteen silmät ristissä kun en voinut lopettaa. Hyvä uutinen on sekin, että kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena, sillä sen juonikuvio saavuttaa kirjassa päätöksensä eikä jätä lukijaa odottamaan trilogian seuraavaa osaa sormet syyhyten.

Lumikki on lukiolaistyttö, jonka koko peruskoulun ajan kestänyt ura koulukiusattuna on opettanut maastoutumaan, piiloutumaan, olemaan hajuton ja huomaamaton, sekä selviytymään kiperistä tilanteista nokkeluuden, kärsivällisyyden ja itsepuolustustaitojen avulla. Hahmosta tulee etäisesti mieleen Lisbeth Salander, vaikka hän joutuukin usein hakkerointia fyysisempiin tilanteisiin.

Eräänä päivänä Lumikki menee ennen oppituntia koulun pimiöön rauhoittumaan ja löytää sieltä joukon verisiä ja pestyjä viidensadan euron seteleitä. Uteliaisuus vie hänet varjostuskeikalle, joka johtaa siihen, että hänet pian on sotkettu hengenvaaralliseen soppaan joka koostuu vihaisista venäläis-virolais-tamperelaisen huumemafian jäsenistä.

Kirja näyttää huumeista sen massiivisen koneiston, jonka avulla bisnestä pyöritetään ja sen ainaisen piikittämisen sijaan huumemaailman glamour-puolen, joka Tampereelle sijoitettuna on ajatuksena jotenkin epäuskottava, mutta toteutuksena toimii. Kirjassa meneillään on vuosisadan kylmin talvi, joka on kuvattu hienosti ja yksityiskohtaisesti, niin että se hyytää jopa kirjan sivuilta käsin.

Kun kirjan juoni saavuttaa päätepisteensä, Simukka koukuttaa lukijan ottamaan lisää selville Lumikin henkilöhistoriasta. Ihmissuhdetraumasta ja perhetragediasta vihjaillaan sopivan hämäilevästi niin että jatko-osatkin jäävät kiinnostamaan.

Jatko-osa Valkea kuin lumi ilmestyy elokuussa. Siinä ei liikuta Tampereella eikä edes huumebisneksissä, vaan helteisessä Prahassa kummallisen uskonlahkon parissa. Vaikka idea kuulostaa huimasti kiinnostavammalta kuin huumejutut, trilogia siis hukkaa toisessa osassa lupaavan nuorten-nordic-noir -tunnelman, jonka ensimmäinen osa esittelee. Jään kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla millainen tarina Prahasta löytyy.