Salla Simukka: Valkea kuin lumi (2013)
Lumikki Anderssonista kertova trilogia, jonka Punainen kuin veri aloitti ja Musta kuin eebenpuu tulee ensi keväänä päättämään, on osoittautunut varsinaiseksi hitiksi. Tai ainakin niin voisi päätellä siitä, että trilogian käännösoikeudet on myyty kolmeenkymmeneen maahan. "Kiinan kustantaja suunnittelee mittavaa markkinointia Lumikki-trilogialle aikomuksenaan tehdä se tunnetuksi kiinalaiselle nuorisolle Twilight-sarjan ja Harry Potterin tapaan." (Lähde: Tammi.) Eikä tiedotetta edes ole julkaistu aprillipäivänä.
Kiinnitin sarjan ensimmäisen osan julkaisun yhteydessä huomiota siihen, miten paljon sitä markkinoitiin katukuvassa. Harvoinpa uusi nuortenkirja saa mainostilaa bussipysäkeiltä. Suomalainen kirjakauppa nosti teoksen "halutuimmat kirjat juuri nyt" -standiinsa John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen vierelle. Kuuluisassa Nyt-liitteen kirjabloggajia käsitelleessä jutussa mainittiin, että Punainen kuin veri lähetettiin arvostelukappaleena pyytämättä monille kirjabloggajille. Sen vuoksi se sai heti paljon huomiota blogeissa. Jostain syystä Tammi on siis päättänyt valita Lumikki-trilogian nuortenkirjastonsa "lippulaivaksi", jonka kansitaiteeseenkin on kiistatta panostettu enemmän kuin keskivertonuortenkirjaan. Juuri visuaalisesti hienolla ulkoasulla oli muuten suuri merkitys siinä, että käännösoikeuksista suorastaan kamppailtiin.
No, nousiko hype? Kaiketi. Vieläkään en ole henkilökohtaisesti törmännyt ihmiseen, joka olisi lukenut ensimmäisen Lumikki-kirjan, saatika suositellut sitä, puhumattakaan siitä, että olisin kuullut kenenkään sattumalta puhuvan siitä kadulla tai edes telkkarissa. Mutta kirjabloggaajat kieltämättä ovat lukeneet kirjaa ahkerasti. Pikainen (mutta äärimmäisen syväluotaava) kvantitatiivinen tutkimusretkeni PIKI-verkkokirjastoon paljasti kuitenkin, että Punainen kuin veri -teos on Pirkanmaan alueella lainattu kirjastosta tänä vuonna 561 kertaa. Jotta lukema sanoisi jotain, vertasin sitä taattuun hittiin, Nälkäpeliin. Se on lainattu tänä vuonna 444 kertaa. Tietenkään mittaus ei olisi pätevä millään tieteellisillä kriteereillä, sillä pitäisi ottaa huomioon teosten ikä eli ilmestymisajankohta, molempien teosten kappalemäärät kirjastossa ja se, että pirkkalaiskirjailijana Simukkaa luultavasti nostetaan esiin ja lainataan enemmän Pirkanmaalla kuin esimerkiksi Oulussa. Mutta onhan tämä tulos suuntaa-antava: jonkinlaisesta hitistä voidaan puhua. (Ja mainitaan nyt vielä, että Tähtiin kirjoitettu virhe on lainattu vain 248 kertaa tänä vuonna.)
Luettuani Nytistä, että ensimmäistä Lumikki-kirjaa lähetettiin kirjabloggaajille pyytämättä, rohkaistuin pyytämään arvostelukappaletta trilogian toisesta osasta - ja sain sen. Jee! On ilo omistaa näin kaunis kirja.
Luettuani Nytistä, että ensimmäistä Lumikki-kirjaa lähetettiin kirjabloggaajille pyytämättä, rohkaistuin pyytämään arvostelukappaletta trilogian toisesta osasta - ja sain sen. Jee! On ilo omistaa näin kaunis kirja.
Trilogian toisessa osassa Lumikki on lähtenyt ansaitulle lomalle Prahaan. Kauan rento meininki ei kuitenkaan jatku, sillä sarjan juoni tuntuu olevan, että Lumikki sotketaan kerran toisensa jälkeen vaarallisiin juttuihin, joihin hän ei millään lailla haluaisi sekaantua, ja jotka eivät hänelle mitenkään kuulu. Tällä kertaa seikkailu alkaa siitä kun Lumikki kohtaa Prahassa pari vuotta itseään vanhemman Zelenkan, joka uskoo olevansa hänen sisarensa. Lumikki ei heti osta Zelenkan tarinaa, mutta se saa hänet kuitenkin muistamaan kauan sitten unohdettuja asioita ja näkemään painajaisia, joihin Zelenka tuntuu jotenkin liittyvän.
Zelenka vie Lumikin tapaamaan "perhettään", askeettisesti elävää uskonnollista yhteisöä, joka kutsuu itseään Valkeaksi perheeksi. Lumikki haistaa palaneen käryä, lyöttäytyy yksiin lahkon toimia tutkivan journalistin Jirin kanssa ja saa peräänsä palkkamurhaajan. Taas. Ja taas juostaan hautausmaalla pakoon.
Uskonlahkon yhteyteen kietoutuva juoni on äärimmäisen kiinnostava, mutta valitettavasti kirja on sille aivan liian lyhyt. Asiat yksinkertaistuvat, kirjan maailmankuva on turhan mustavalkoinen, eikä lahkon jäseniin tai heidän motiiveihinsa ehditä paneutua. Kirja on nopeasti luettu, eikä se jätä käteen paljon mitään. Itsenäisen juonensa puolesta Valkea kuin lumi on siis huomattavasti heikompi esitys kuin niin lupaava Punainen kuin veri.
Mielenkiintoisinta tarinassa onkin tällä kertaa Lumikin oman henkilöhistorian avautuminen. Ensimmäisen kirjan antamat viitteet aukeavat, mutta trilogian viimeiseenkin osaan jää vielä panoksia. Lumikin kesäromanssi, jonka päättymistä tämä jo edellisessä kirjassa tuskaili, osoittautuu varsin kiehtovaksi jopa verrattuna Simukan aiemmin luomiin fiktiivisiin suhteisiin, ja Lumikin näytelmänomaiset perhesuhteet jäävät myös kummittelemaan mielen perukoille. Toivottavasti trilogian viimeinen osa ei petä odotuksia, vaan onnistuu solmimaan kaikki langat nätisti yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti