Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (2009/2011)
Suom: Titia Schuurman
Lukija: Sinikka Sokka
Kyllä, totta se on. Olen juuri saanut kuunneltua loppuun vuoden ensimmäisen äänikirjan! En yleensä kuuntele juurikaan äänikirjoja, vaikka pidän niistä kovasti, sillä kun joudun tilanteisiin, joissa ihmiset yleensä kenties kuuntelevat niitä, luen mieluummin itse. (Ja lisäksi niitä on todella raastavaa siirtää levyiltä koneelle ja koneelta iPodiin.) Ainoa tilanne, jossa voin kuvitella kuuntelevani äänikirjaa, on silloin kun kävelen ulkona päämäärättömästi - mitä en missään nimessä harrasta, hyi. Huhtikuussa kun Mustakaapu muutti meille, kävelyt saivat kuitenkin tarkoituksen ja muutuin kertaheitolla sekä koiraihmiseksi että ulkoilmaihmiseksi. Tai no, siis ainakin koiraihmiseksi, joka käy koiransa kanssa ulkona... koska on pakko. Silloin tuumasin, että ehkä ryhdyn jälleen myös äänikirjaihmiseksi ja alan kuunnella kirjoja kävellessäni. No, neljä kuukautta tähän yhteen kirjaan meni, mutta alku se on hidaskin alku.
Valitsinkin siis viisaasti kun päätin aloitella äänikirjankuuntelu-urani kirjalla, jonka olen jo aiemmin lukenut itse. Eipä niin, että tästä kirjasta olisi vaaraa muutenkaan pudota pahasti kärryiltä. Kirja on hyvin helposti seurattava, eikä siitä voi unohtaa tärkeitä tapahtumia, vaikka kuunteluhetkien välillä vierähtäisi kuukausikin. Osittain halusinkin kuunnella tämän kirjan uudelleen juuri selvittääkseni, missasinko jotain olennaista lukiessani sitä. En nimittäin voi oikein ymmärtää, miten näin tavanomaisen tylsä kirja voi olla lähtöisin Renate Dorresteinin kynästä.
Parasta kirjassa on ehkä sen nimi. Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa kertoo kaikessa ytimekkyydessään keski-ikäisyyden ydinasiat, lukuun ottamatta kuivaa emätintä, joka paljastetaan vasta sisäsivuilla. (Hieman harhaanjohtava se tosin on, sillä poika, jolla on seksielämä, vilahtelee puheissa vain sivuhahmona, joka koko tarinan ajan on matkoilla.)
Kirja kertoo maailman näkymättömimmästä asiasta: keski-ikäisestä naisesta. Heleen tuskailee kuumien aaltojensa keskellä, kun hänen äitinsä saa infarktin ja sen myötä dementoituu ja alkaa vaatia päivittäistä hoitoa. Siinäpä kirjan juoni tiivistettynä. Vaikka kuinka yritin, en nyt toisellakaan kerralla onnistunut kovin paljon tykkäämään tästä kirjasta. Mielestäni se on kerta kaikkiaan tavallinen, vaikka mukana onkin ihan kiinnostava yritys johtaa lukijaa harhaan loppuratkaisun suhteen - vaikka vihjailut meinasivatkin mennä lähes kokonaan ohi korvien kuunnellessa kirjaa. Jouduttuaan äitinsä sairauden armoille Heleen itse käy läpi kolmatta(kohan se oli) elämänvaihettaan, jossa hyväksytään mennyt ja tuleva ja muuta diipadapaa, minkä hän tekee pohtimalla suhdettaan äitiinsä. Vaikka asiaa kuinka vatvotaan, en mitenkään pysty - toisellakaan kertaa - lopulta ymmärtämään, mikä Heleenin äidissä on niin pahasti vialla, että tytär tuntee suorastaan vihanneensa tätä koko elämänsä.
Haukuista huolimatta ymmärrän, että kirja saattaa puhutella toisia enemmän kuin minua. Vaikka aihe ja käänteet ovat mielestäni enimmäkseen tylsiä, kirja ei kuitenkaan ole tylsästi kirjoitettu. Muistaakseni lukiessani sen itse paperimuotoisena kahlasin sen kuin huomaamatta vauhdilla läpi ja pysähdyin vasta lopuksi ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Äänikirjana tarina ei ehkä toimi ihan yhtä hyvin, sillä tahti tuntuu välillä tuskallisen verkkaiselta ja tapahtumat itseään toistavilta, kun niiden läpi ei voi kahlata nopeasti. Lukijasta ei kuitenkaan ole pahaa sanottavaa - Sinikka Sokalla on herttainen, mutta muuntautumiskykyinen nainen, joka taipuu hyvin kaikkien hahmojen suiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti