Laukkuun sopiva kirja

179/365

David Benioff: Varkaiden kaupunki (2009)

Suom. Hilkka Pekkanen

Kirjan johdanto antaa ymmärtää, että Varkaiden kaupunki perustuu ainakin osittain David Benioffin isovanhempien kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Mitään isoa numeroa tästä hypoteettisesta elämäkerrallisesta aspektista ei ole tehty, sillä mainintaakin siitä on vaikea löytää. Alusta asti itse johdanto tuntui vähän kököltä ja päälleliimatulta ratkaisulta, jolla ei oikein ole mitään virkaa tarinassa. Alku on kuitenkin tässä tapauksessa tavallaan loppu, jolloin tarinan loppuratkaisu tulee käytännössä melkeinpä kerrottua heti alkuun. Kumma kyllä kirjan konkreettiseen loppuun päästyäni en edes muistanut, että kaikki oli tiiviisti kerrottu heti alussa, ja ymmärsin lukemani vasta lukiessani johdannon toiseen kertaan. Niinpä johdanto voisi yhtä hyvin olla epilogi. Ja epilogia olisin sanalla sanoen ehkä kaivannutkin irrallisen oloisen alun pariksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Leningradin piirityksen ensimmäiseen talveen. 17-vuotias venäjänjuutalainen Lev jää kiinni kuolleen saksalaisen sotilaan ryöstämisestä ja vangitaan odottamaan kuolemaansa. NKVD:n eversti tarjoaa kuitenkin Leville ja tämän kohtalotoverille Koljalle tilaisuutta pelastaa nahkansa hankkimalla hänelle 12 kananmunaa. Leningradissa ei ole nähty munia kesäkuun jälkeen, mutta koska everstin tyttären hääkakkuun tarvitaan niitä, on niitä jostakin hankittava.

Takakannessa munien etsintä kuulosti absurdilta hankkeelta, joka kirjan sivuilla muuntui ihan järkeväksi tehtäväksi ja nopeasti sivujuoneksi. Varkaiden kaupunki on veijaritarina, joka kertoo ystävyydestä sodan julmuuden keskellä.

"Enimmäkseen hän puhui kuitenkin yhdestä viikosta, vuoden 1942 ensimmäisestä viikosta, jonka aikana hän tapasi isoäidin, tutustui parhaaseen ystäväänsä ja tappoi kaksi saksalaista." (s. 13)

Epätoivoisella munanetsintämatkallaan Lev ja Kolja kohtaavat kannibalismia, nälkää, kylmyyttä, huoria, natseja, partisaaneja ja jopa yhden kukon - mutta munia ei tunnu kukaan nähneen kesän jälkeen.

Kirja onnistui välillä tempaamaan mukaansa pitkiksi ajoiksi kerrallaan, mutta enimmäkseen sen lukeminen oli melkoista takkuamista. Jostain syystä lukukokemus toi mieleeni Nälkäpeli-sarjan viimeisen osan lukemisen. Vaikka puitteet ovat kirjoissa melko lailla erilaiset, molemmissa ollaan keskellä sotaa. Kävellään, ollaan väsyneitä ja nälkäisiä, pelätään, tapetaan välillä joku ja niin edelleen. Matkijanärhen maailma oli kuitenkin ehkä simppelimpi ja ihmiset selvemmin joko hyviksiä tai pahiksia. Todellisia sota-aikoja kuvaavissa romaaneissa on välillä vaikea ymmärtää kaikkia termejä (kuten NKVD ja partisaanit) ja motiiveja (kuten miksi kuolleen saksalaisen ryöstämisestä ammutaan) ja erilaisia armeijan hierarkioita. Kun asiaan ei kiinnosta tarpeeksi paneutua, saattaa jotain ehkä mennä ohi.

Kirjaa oli kuitenkin ilo lukea julkisilla paikoilla, sillä tunsin itseni supertyylikkääksi joka kerta kaivaessani sen esiin, koska romaanin kansi sopii niin nätisti yhteen (Desigual!)-laukkuni kanssa.