Luota pinkkiin!

174/365

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä (2012)

Suom. Terhi Leskinen

Tämä kaksi novellia sisältävä pikku kirjanen vaikuttaa kenties vähän rahastukselta romaanien välissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty vastustamaan mitään näin pinkkiä! Kahden novellin kokoelma on myös minulle sopiva, sillä jos novelleja olisi yksikin enemmän, jäisi kirja mitä luultavimmin kesken. En tiedä mikä siinä on, mutta en vaan koskaan pääse novellikokoelmia loppuun. Ne on liian helppo lopettaa minkä tahansa tarinan päätökseen.

Kun puhutaan "aikuisten saduista", puheen kohteeseen ei yleensä halua koskea pitkällä tikullakaan. Tämän kirjan niminovelli Tyttö peilissä on kuitenkin juuri sellainen aikuisten satu, jollaisia aikuisten satujen pitäisi ollakin, ja joka herätti kaipuun enempään. Novelli alkaa siitä, kun Lila vie lapsena ystävänsä Sarahin isoäitinsä Mellien luona käymään. Lilan mielestä Mellien talo on taianomainen ja täynnä seikkailuja ja isoäiti kuorruttaa pöydän aina mitä moninaisimmilla herkuilla. Sarahin selkäpiitä kuitenkin karmii koko vierailun ajan ja pian hän pyytää päästä kotiin.

"'Mutta miksi?' Lila katsoi vuoroin Mellietä ja vuoroin Sarahia ikään kuin kumpikin heistä olisi tiennyt jotain, mitä he eivät kertoneet hänelle." (s. 21)

Kotimatkalla Sarahin äiti tivaa syytä tytön aikaiseen lähtöön ja Sarah selittää häntä karmineen, että kaikki talon peilit oli peitetty mustilla kankailla.

"'Ehkä hän ei vain pidä itsensä näkemisestä, kulta pieni. Jotkut ihmiset ovat sellaisia.'
'Mutta, äiti, se ei voi johtua siitä.
'Miksei?'
'Koska Lilan isoäiti on sokea.' Sitten Sarah madalsi äänensä kuiskaukseksi, vaikka he olivat kaukana talosta. 'Hänellä ei ole lainkaan silmiä.'" (s. 24)

Tarina jatkuu 18 vuotta myöhemmin, Lilan hääpäivänä. Hän menee Mellien luo pukeutuakseen hääpukuunsa, eikä voi vastustaa kiusausta. Hän menee huoneeseen, johon häntä on aina kielletty menemästä, poistaa mustan kankaan ja katsoo peiliin. O-ou!

Kuten sanottua, Lilan tarina sai himoitsemaan lisää samanlaisia novelleja. Selkäpiitäni karmi jatkuvasti lukiessani tarinaa. Valitettavasti kirjan toinen tarina, Muistojentekijä, ei ole ollenkaan samaa tasoa. Siinä vanha ja surullinen mies pitää vastaanottoa ihmisille, jotka haluavat saada tai palauttaa tiettyjä muistoja. Asiakas kuvailee muiston, jonka haluaa ja mies järjestää sen keksimänsä koneen avulla tämän mieleen. Apunaan miehellä on "vastaanottoapulainen", jonka hän pelasti kadulta, ja joka nyt valitsee asiakkaiden kirjeiden perusteella ne, jotka pääsevät käsittelyyn. Melankolisessa tarinassa on vähän liikaa aikuisuutta ja liian vähän satua makuuni.