Pilvessä

87/365
Pilvikartasto (Cloud Atlas) (2012)

"Aviomieheni ilmoitti jo ajat sitten, että menemme katsomaan Pilvikartaston elokuviin. Trailerin nähtyäni tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on juuri sellainen leffa, jonka aikana tipahdan täysin ja lohduttomasti kärryiltä. Kun sitten selvisi, että leffa perustuu kirjaan, päätin lukea sen ennen elokuviin menoa tipahtamisen ehkäisemiseksi." (30.3.2013)

Jep. Ja olin harvinaisen oikeassa! Kymmenen minuutin jälkeen olisi kaltaiseni juonivammainen repinyt leffateatterissa hiuksiaan ja vilkuillut salaa kelloa. Koska olin lukenut kirjan, saatoin keskittyä elokuvaan ilman että olisin jumittunut miettimään liikaa ja pudonnut lopullisesti kärryiltä. Huh.

Tarinaan ennalta perehtymisellä on kuitenkin aina myös kääntöpuolensa. Olettaen että olisin kirjaa lukematta pysynyt edes suurista linjoista kartalla, olisin saattanut kiinnostuneena odottaa, miten tarinoissa käy. Koska tunsin kaikkien loppuratkaisut ennalta, alkoi leffan katsominen vähän kyllästyttää loppua kohti.

Suunnilleen ensimmäinen puolituntinen meni seuratessa pelkkiä näyttelijöitä, mikä on myös omiaan harhauttamaan rauhalliseen tahtiin tottuneet katsojat itse tapahtumista. Samat näyttelijät esiintyvät useissa tarinoissa rikkoen ikä-, tyyli- ja sukupuolirajoja ja välillä joutuu oikein pinnistelemään löytääkseen maskeeraksen alta Tom Hanksin tai Hugh Grantin. Ratkaisu on kätevä, kekseliäs ja riemastuttava - hetkittäin jopa tahattoman koominen.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa erillisiä tarinoita ei ole jaettu kahteen yhtä pitkään osaan. Leffa on kuin mosaiikki, tarinat on pirstottu pienen pieniksi sirpaleiksi ja järjestetty niistä jotain, mistä pitäisi muodostua suurempi kuva. Täytyy todeta, etten oikein onnistunut näkemään tätä suurempaa kuvaa vieläkään. Se jäi minulta kateisiin jo kirjassa ja elättelin toiveita, että suoraviivaisempi ja pelkistetympi elokuvallinen kerronta olisi hieman avannut mysteeriä. Suoraan sanottuna elokuva vaikutti yhtä pseudosyvälliseltä kuin Piin elämä ja samaa vikaa oli kirjassakin. Kun tarinaa vaihdetaan välillä kolmekin kertaa minuutin aikana, aivoni väsyivät hieman leffan seuraamiseen suunnilleen puolentoista tunnin jälkeen. Episodin kriitikko kirjoitti, että juuri tämän rakenteen vuoksi elokuva ei tunnu niin pitkältä kuin on (2 h 40 min!), mutta omasta mielestäni se oli hengästyttävää - ja kukapa jaksaisi hölkätä niin pitkän matkan hengästyneenä?

Suosikkitarinani kirjassa oli Sonmi 451:n oratiotaltiointi. Se oli tapahtumiensa ja tunnepitoisuutensa puolesta "raskain", mutta tekstuaalisesti yksi helpoimmista. Yhteiskuntakritiikki nostettiin scifielementtien avulla esiin niin kuin on monesti aiemminkin tehty. Elokuvassa tämän tarinan parissa on otettu erikoistehosteteknikoista kaikki irti ja panostettu enemmän lentelyyn ja hifistelyscifistelyyn kuin hienoon tarinaan, jonka katsoja joutuu tulkitsemaan osittain "kuvien välistä". Viimeinen käänne tarinasta on jätetty kokonaan pois, mistä olin tavallaan iloinen, koska se yksinkertaisti muutenkin monimutkaista juonta ja piristi hieman synkeää loppua.

Elokuvassa muutamia asioita on muutettu, usein katsojaystävällisempään suuntaan. Juonia on suoraviivaistettu, romantiikkaa lisätty ja loppuja onnellistettu. Osa hahmoista tulkitaan aika eri lailla kuin millaisiksi itse heidät tekstistä rakentelin, mutta se toi katselukokemukseen vähän mielenkiintoa ja vaihtelua sen sijaan että olisi häirinnyt. Se miten kirjassa kikkaillaan sanaston tasolla niin että lukija alkaa vedellä mielessään viivoja pisteestä pisteeseen, on kekseliäästi ja hienosti muutettu elokuvassa yksittäisten kuvien ja leikkausten välillä tapahtuvaksi.

Jälleensyntymisteema, joka kirjassakin on epämääräinen (spoileri, maalaa näkyviin:) viidellä eri aikoina elävällä ihmisellä on pyrstötähden näköinen syntymämerkki merkkinä lukijalle siitä, että kaikki he ovat saman "sielun" inkarnaatioita - etenkin Luisa Rey myös vaikuttaa "muistavan" asioita edellisistä elämistään ja tiedostaa liikkuvansa huuhaa-asioiden parissa, hukataan elokuvassa melkein kokonaan, vaikka olin odottanut, että sitä olisi nostettu enemmän esille. Koko leffan loppu (joka kirjassa sijoittuu keskelle) on viety astetta pitemmälle, mikä toi mukanaaan yllätyselementin, mutta jätti jälkeensä vielä enemmän kysymyksiä.

Kuulisin mielelläni, miten leffan nähneet mutta kirjan lukemattomat kokivat tämän elokuvan. Vaikea, sekava, vaativa, täysin ymmärrettävä? Niin kirjan lukeneet kuin elokuvan nähneetkin ovat myös erittäin tervetulleita kertomaan, mikä mielestänne oli "koko tarinan" (kaikki kertomukset yhteensä) yhteinen juoni, se suurempi kuva joka niistä koostui. Kommenttikenttä kaipaa teitä tekstin alapuolella!

Pee äs. Pidän Matrixia täysin käsittämättömänä tekeleenä.