Kaikki on vinksin vonksin...

220/365
Vinokino @ Niagara, Tampere
The Love Part of This (2012)

Vinokino, Suomen ainoa HLBT-elokuvafestivaali järjestetään tänä vuonna jo 22. kerran! Itse olen osallistunut festareille tunnollisesti melkein vuosittain ainakin vuodesta 2006, jolloin minuun teki lähtemättömän vaikutuksen leffa nimeltä Loving Annabelle. Vinokinoiluni on kuitenkin aina rajoittunut leffa per vuosi -tahtiin ja oikeastaan syykin on aika selvä. Ohjelmisto on nimittäin ollut yleensä melko pieni, 2-4 elokuvaa, joita on esitetty yksi jokaisena festaripäivänä. Aina ei ohjelmisto siis ole yksinkertaisesti napannut enempää kuin yhden leffan verran ja joskus taas iltavuorot ovat viikolla rajoittaneet elämää. Tällä kertaa olisi varmaankin koko festari jäänyt välistä, ellei Mustakaapu olisi sattumalta ollut perjantaina menossa hampaanpoistoon, minkä vuoksi järjestin itselleni lomapäivän ja ehdin niin ollen torstaina juosta suoraan junalta leffaan.

Tänä vuonna Tampereen Vinokinon ohjelmisto kattoi peräti viisi elokuvaa. Pidän tätä varsin positiivisena kehityksenä, joskin nykyään yleisö tuntuu myös jakautuvan eri näytöksiin, eikä Vinokinossa enää pääse samoihin sillipurkkifiiliksiin kuin vielä Annabellen aikoina. Voi tosin olla, ettei katsomani The Love Part of This ollut festareiden suosituin leffa. Lesbodokumentti olisi voinut olla hitti kymmenen vuotta sitten, mutta nyt aihe tuntuu jo ehkä hieman kuluneelta. Kuvaavaa on, että vielä vuonna 2006 (ja ehkä sen jälkeenkin) Vinokinoa markkinoitiin Suomen ainoana homo- ja lesboelokuvafestivaalina. Viime vuosina seksuaali-identiteettien moninaistumisen ja sen tiedostamisen (hui mitä kapulakieltä) myötä Vinokinon tarjonta on alkanut enemmän ja enemmän kattaa muitakin kuin "homo- ja lesboelokuvia". Esimerkiksi kaksi vuotta sitten näkemäni Romeos kertoi transsukupuolisesta FTM:stä (female to male) keskellä muutosprosessia ja tällä kertaa mukana oli suomalainen dokumentti Jotain siltä väliltä, jonka nimi ehkä puhuu puolestaan.

The Love Part of This joka tapauksessa kertoo Gracesta ja Gracesta, jotka ovat olleet yhdessä yli kolmekymmentä vuotta. Heidän tavatessaan molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja äitejä. Naiset rakastuivat ja vaikka kummallakaan ei ollut ideaa siitä, mitä lesbojen kuuluu sängyssä tehdä, he ottivat lapsensa ja aloittivat yhdessä uuden elämän sateenkaariperheenä.

Lämminhenkisessä ja sympaattisessa dokkarissa Gracet kertaavat suhdettaan ja elämäänsä sekä yhdessä että erikseen ja luovat kaiken kaikkiaan kuvan hyvin tyypillisestä parisuhteesta, jossa toinen huolehtii laskuista ja toinen on "vapaa sielu". Ääneen pääsevät myös pariskunnan lapset ja toisen Gracen ex-mies sekä kaupungin pappi.

Loppu tuntui hieman turhan venytetyltä, mitä vain korostivat ongelmat "tiedoston" kanssa - surullista että sellaisista pitää kärsiä leffateatterissa, vaikka toisaalta samat ongelmat olivat tuttuja jo filmin aikakaudella. Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän myös asenneilmapiiristä ja sen kokemista muutoksista naisten pitkän suhteen aikana. Kuvittelisin, etteivät sateenkaariperheet olleet 1970-luvulla vielä ihan arkea, mutta leffasta välittyy vahvasti mielikuva villistä ja vapaasta aikakaudesta, jolloin mitä tahansa saattoi tapahtua.

Tämä kuva on jotenkin ristiriidassa mielikuvieni kanssa, sillä Suomessa vielä 2000-luvun alussa vallitsi nähdäkseni valistuksellinen ilmapiiri, joka korosti sitä, että homoksi syntyminen on tragedia ja kaapistatulo traumaattinen kokemus, joka usein rikkoo perhesiteet. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa vuonna 1971, jolloin kuitenkin kriminalisoitiin samalla siihen kehottaminen. Vuonna 1981 eli neljä vuotta ennen syntymääni Sosiaalihallitus päätti olla enää luokittelematta homoseksuaalisuutta sairaudeksi.

Maailma siis muuttuu vauhdilla. Toisaalta liberaalius ja konservatiivisuus vyöryvät aaltoina. Kumpikaan ei voi jatkuvasti kasvaa, sillä vallitseviin oloihin kyllästytään aina ja silloin toiset voimat lähtevät vellomaan. Näin luulisin. Tulipa wannabe-poliittinen loppukaneetti. Pakko pelastaa: olisi myös ollut kiva jos Graceilla olisi ollut koko ajan nimilaput kaulassa, sillä sukunimien oppiminen ja siten sen erottaminen kummasta kulloinkin puhuttiin oli koko leffan ajan kestänyt prosessi.