Koomisen karhumainen leffailta

Back in da City - mutta mikä city? Kahdentoista pisteen vihjeen näette yllä. Se ei tällä kertaa liity alla esiteltyihin kulttuuritekoihin, mutta pariin aiempaan kyllä. Tehtyäni nyt harjoittelijan ominaisuudessa loikkauksen downshiftaajasta työelämään, olen saanut nopeasti huomata, että maanantai on ihmiskunnan vihollinen numero yksi, täysin turha päivä, jonka voi suosiolla tipauttaa bloggaajan kalenterista kokonaan: maanantaina töiden jälkeen on turha kuvitella saavansa mitään aikaiseksi. Oikeastaan silloin kannattaisi melkeinpä ottaa iisisti ja mennä baariin. Mutta tekisikö se tiistaista sunnuntain? Ja niin ollen keskiviikosta jälleen maanantain? Parempi ehkä olla ottamatta riskiä maanantain monistumisen kanssa. Suosittelenkin siis yksinkertaisesti pitkiä päiväunia, jotka lähentävät tiistaita, joka on huomattavasti lähempänä viikonloppua kuin maanantai.

Viikonloppukin on muuten sivumennen sanoen muuttunut paljon arvostetummaksi konseptiksi sen jälkeen kun tulin tänne. Ensinnäkään silloin ei tarvitse mennä töihin, eikä herätä aikaisin, eikä opetella mitään uutta, ei hymyillä väkisin, ei pidätellä itkua kun harjoittelijahernepussia heitellään miten sattuu, ja niin edelleen, mutta mikä tärkeintä, silloin pääsen kotiin, Mustakaavun ja Armanin luo! Loppujen lopuksi, itsestäänselvyyksiä alkaa arvostaa enemmän kun ne eivät enää ole itsestäänselvyyksiä - mikä on itsestään selvää, mutta sellaista kertomalla Paulo Coelhokin rahastaa.

Joka tapauksessa, Tampereella oli viikonloppuna tarjottavanaan Halloween- ja Dia de muertos -bailut, jotka olivat spektaakkelimaiset aina kammottavan hyviä cupcakeja ja huikean hirmuisia kasvomaalauksia myöten, puhumattakaan englannin kielellä pelatusta Murhaaja-pelin variantista, jonka monimutkaisuus hämmensi minusta miltei suolet pihalle.

Hyvät bileet kruunasi sunnuntaina se, ettei tarvinnut lähteä takaisin säkkipimeään ja masentavaan kaupunkiin X, koska menin maanantaina iltavuoroon. Niinpä revittelin katsomalla peräti kaksi krapulaleffaa, toisen yksin ja toisen Armanin kanssa. Jälkimmäiseen myös Mustakaapu osallistui näyttelemällä elokuvan kohtauksia reaaliaikaisesti telkkarin edessä.

217/365

Forgetting Sarah Marshall (2008)

Löysin tämän elokuvan ihan vahingossa kirjastosta ja melkein pompin saatuani mokoman aarteen käsiini. Eroleffa jo tyylilajina on mielenkiintoinen, vetoava ja turhan harvinainen, mutta kun siinä yhdistyvät Veronica Mars (Kristen Bell Sarah Marshallina), Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother) (Marshallia näyttelevä Jason Segel pääosassa ja käsikirjoittajana), sekä "tyypit" jotka vastasivat Paksuna- ja 40 v. ja neitsyt -leffoista, on yhdistelmä vastustamattoman houkutteleva. Kirsikkana ja kermavaahtonokareena sörsselin päällä keikkuvat Mila Kunis ja Oscar-ehdokas Jonah Hill.

Okei, se etukäteissuitsutuksesta. Olen monesti kertonut, kuinka en ole mikään suuri komedioiden fani ja kuinka harvoin katson niitä ja plaaplaa. Nyt täytyy täsmentää, että tykkään kyllä aivan hirveästi laadukkaista komedioista (ja laaduttomista, jos niissä on [Oscar-voittaja] Sandra Bullock!), mutta en ole genrestä niin kiinnostunut, että jaksaisin yrittää seuloa jyvät akanoista. Tässä tapauksessa kaikki kanteen läntätyt nimet kuitenkin puhuivat laadun puolesta. Mainitsinko muuten jo Russell Brandin?

No, se etukäteissuitsutuksesta. Leffa siis kertoo Peteristä (Segel), jonka kaunis tv-tähti-tyttöystävä Sarah (Bell) dumppaa elokuvan alussa. Eroa ei helpota se, että Peter on Sarahin Crime Scene (- Scene of a crime) -sarjan säveltäjä, eikä myöskään se, että Sarah on jo pokannut Oikean rock-muusikon (Brand), eikä aikaile uuden suhteen julkistamista.

Peter päättää lähteä nuolemaan haavojaan Havaijille. Pahaksi onneksi kuitenkin myös Sarah rokkaripoikaystävineen lomailee samassa kohteessa ja vieläpä samassa hotellissa. Erosta toipumisesta on vähällä muodostua mahdoton tehtävä, mutta vastaanoton kaunis Rachel (Kunis) helpottaa hieman Peterin kärsimyksiä.

Leffassa on lämmin tunnelma surkuisasta aiheesta huolimatta, mikä johtuu osaltaan Havaijista - kuinka kurjaa siellä muka voi olla, vaikka olisi kuinka kurjaa? Eikä elokuva kaiken rehellisyyden nimissä edes pyri vakavuuteen tai syvälliseen ihmissuhdeanalyysiin, vaan nyyhkivän Peterin kustannuksella nauretaan sumeilematta, mutta kuitenkin myötäeläen. Vaikkei käsikirjoitus ehkä ole maailman omaperäisin, on se hauska ja soljuva, mutta mikä tärkeintä, elokuva on mitä parhaimmin castattu (anteeksi fingelskani, ositettu?). Jopa Kristen Bell, jota olen oppinut pitämään sorrettujen puolustajana, ongelmanratkaisijana ja empaattisena kuuntelijana, sopii Sarah "itse piru" Marshallin rooliin mitä mainioimmin.

Muikea leffa näin keskellä ankeinta pimeyttä - suosittelen!

218/365
Ted (2012)

Ted puolestaan edustaa tässä postauksessa sellaista komediaa, jota normaalisti pitäisin laaduttomana. Nähtyäni sen pidän sitä kuitenkin melko laadukkaana, joskin kuitenkin laaduttomien kategoriaan kuuluvana.

En kerrassaan voinut vastustaa elokuvaa, joka kertoo elävästä pehmolelusta, koska olen pehmolelujen ylin ystävä ja niiden turvakodin pitäjä, ja tiedän pitkäaikaisen kokemuksen myötä, että jokainen pehmolelu on oma persoonansa. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan niin voimakkaita kuin Ted (äänenä Seth MacFarlane), nallekarhu, joka saa elämän pienen pojan toiveesta joulun aikaan. John (Mark Wahlberg) ja Ted vannovat olevansa ikuisesti parhaat ystävät.

Niin he myös ovat - mutta pienenä kumpikaan heistä ei osannut ottaa huomioon naisia. Neljäntenä vuosipäivänä Johnin tyttöystävä Lori (jälleen Mila Kunis) on lopen kyllästynyt Tedin tempauksiin ja vaatii, että karhulle on hankittava oma kämppä. Muutonkaan jälkeen Lori ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä John tekee nyt katoamistemppuja ja löytyy Tedin kämpiltä milloin mistäkin pahanteosta. Parisuhde ajautuu kriisiin ja sen myötä myös Johnin ja Tedin ystävyyssuhde joutuu koville.

Leffa kertoo periaatteessa sen melkein kaikille miehille jossain vaiheessa tutun tarinan: kun tyttöystävä alkaa nalkuttaa kavereiden kanssa vietetystä ajasta ja vaatia sitäkin omakseen. Johnin, kuten kaikkien nuorten miesten jossain vaiheessa, on opittava tasapainottamaan elämänsä ihmis- ja karhusuhteet kaikkia mahdollisimman vähän loukkavalla tavalla.

Mutta tietenkään leffasta ei välity ihan näin syvällinen tunnelma. Alapäähuumoria piisaa, mutta mielestäni alapäähuumoria kattavasti esitteleväksi leffaksi Ted on melkoisen laadukas, jopa herkkä ja Disney-tunnelmainen. Nauraa saa kiitettävästi eikä huumorin taso vaivaannuta kuin pari kertaa. Eli ehkä sittenkin tykkään komedioista. Hmm.