211/365
Batman (1989)
Kyllä, tämänkin klassikon olen onnistunut välttämään näin pitkään! Onneksi on aviomies, joka silloin tällöin ohjaa minut romanttisten hömpötysten parista kaidalle sivityksen tielle ja näyttää puoliväkisin leffoja, jotka kaikkien pitää nähdä.
No, oletan, että kaikki muut jo tietävätkin tarinan Batmanin takana. Toisin kuin Teräsmies, Batman (eli Bruce Wayne) (Michael Keaton) ei ole surkea ja huomaamaton nörtti, vaan cool miljonääri, joka nappaa naisen (Kim Basinger) heti alussa. Hänen "pimeä" salaisuutensa on kuitenkin se, että hän pukeutuu öisin lepakoksi ja käy valistamassa Gotham Cityn rikollisia voimakeinoin siitä, ettei rikoksia kannata tehdä. Upotettuaan erään suurrikollisen happosäiliöön Batman saa tästä arkkivihollisensa, psykoottisen Jokerin (Jack Nicholson). Käsittääkseni loput leffasta olikin jonkinlaista vääntöä näiden kahden välillä.
Tim Burtonin kädenjäljen kyllä tunnistaa tästäkin leffasta, joka kuitenkin tipahtaa Beetlejuicen seuraksi siihen kategoriaan, jotka eivät tehneet minuun henkilökohtaisesti niin suurta vaikutusta kuin jotkut muut Burtonin leffat. Batmanin legendaan en ole aiemmin perehtynyt juuri sen kummemmin kuin että satuin joskus katsomaan Batman Begins -leffan, mille tiedolle kaikki valistuneet aina tuhahtavat nokkiaan nostaen. Pidän Batmania kerrassaan liian laajana ilmiönä, jotta viitsisin edes yrittää perehtyä siihen, koska kaiken järjen mukaan on jo ihan liian myöhäistä ja tehtävä mahdoton. Mutta tulipahan katsottua.
212/365
Eppu Nuotio: Loppu (2011)
Lukija: Eppu Nuotio
Pii Marin -sarjan viimeinen osa on varsin osuvasti nimetty (tykkään tästä töksähtelevästä jatkumosta ihan hirveästi: Musta, Kosto, Maksu, Varjo, Paine, Loppu) ja sarja kenties myös kreivin aikaan lopetettu. Kahden viimeisen kirjan kohdalla ei nimittäin jännitystä ollut juurikaan havaittavissa, toisin kuin dramaattisissa aiemmissa osissa. Piin yksityiselämään keskitytään enemmän, mikä tosin lienee tietoinen muttei siltikään järin kiinnostava ratkaisu, vaikka koko sarjalle yhtenäinen taustamysteeri hiljalleen avautuukin. Loppuun päästessä sekin on kuitenkin jo selvillä, eikä kirjassa sen kummemmin tapahdu kuohuttavia kammottavuuksia.
Tällä kertaa on kyse hometaloista, suomalaisia toistuvasti järkyttävästä ongelmasta, vaikka aluksi juttu vaikuttaakin ihan joltain muulta. Hometalohelvetin kasvoina toimivat nuori aviopari Henna ja Mikko, jotka ovat onnistuneet järjestämään itsensä liriin homeasuntolainansa kanssa. Pii ei juurikaan liity tapaukseen, kuten ei liittynyt Paineenkaan parisuhdekatastrofiin, mikä juuri tekeekin kahdesta viimeisestä kirjasta niin kehnoja sarjan jäseniä.
Joka tapauksessa Pii Marin -sarja on ollut vuosien ajan täydellistä äänikirjamatskua niin töissä kuin nyt koiran kanssa ulkoillessa. Kaikissa sarjan kirjoissa on ollut se hyvä puoli, ettei kärryiltä ehdi kuunnellessakaan mitenkään tipahtaa, ei vaikka pitäisi välissä viikon taukoa kuuntelusta. Eppu Nuotio lukee kirjojaan rauhallisesti ja paneutuen ja tulee jotenkin hyvä fiilis aina lopussa kun tämä kiittää yhdessä kuljetusta matkasta. Ehkä itse kirjailijan lukemana teokset tuntuvat myös jotenkin autenttisilta, enkä ole koskaan sarjan aikana pysähtynyt miettimään sitä, kuinka lukija olisi painottanut jotain asiaa väärin. (Joskus niin käy, etenkin sellaisten kirjojen kanssa, jotka olen ensin lukenut itse ja alkanut sitten kuunnella.)
213/365
Oli aikakin (About Time) (2013)
21-vuotiaana Tim (Domhnall Gleeson) saa kuulla isältään (Bill Nighy) jotain uskomatonta: hän pystyy aikamatkailemaan. Ei kuitenkaan mitään suurta, Hitlerin tappaminen ei onnistu eikä maailman pelastaminen noin muutenkaan. Mutta oman elämänsä sisällä, jo tapahtuneissa tapahtumissa Tim pystyy surffailemaan. Mikä mainio tilaisuus korjata kaikki mokat, etenkin tyttöjen kanssa! Aikamatkailuun liittyy kuitenkin tunnetusti ongelmia, joiden vatvomiseen olemme varmasti kaikki läpeensä kyllästyneitä, joten tässä elokuvassa ei keskitytä niihin. Tim ei jää ikuiseen luuppiin korjaamaan mokia, jotka aiheuttavat aina uusia mokia, kuten päähenkilö Evan Perhosvaikutuksessa. Helpotus (vaikka tykkäänkin Perhosvaikutuksesta).
Sen sijaan leffa - kuten nimikin kaksimielisesti vihjaa - pyrkii kertomaan ajan rajallisuudesta, hetkien arvosta, kaiken pienen ja kauniin merkityksestä elämässä. Jep, kornilta kuulostaa, mutta sellaisiakin leffoja tarvitaan. En muista koska viimeksi olisin nähnyt näin ihanan vetistelyytys-feelgood-elokuvan. Kieltämättä siirappisuutta ei voi olla huomaamatta edes paatunut romantikko, mutta sarkasmin ja mustan huumorin maailmassa näin vilpittömän naiivi elokuva on aivan ihana tuulahdus. Puhumattakaan Rachel McAdamsista, joka tekee melkein mistä tahansa elokuvasta loistavan.
Koska tästä tuli jälleen kerran sekasikiöinen koostepläjäys, on päivän vinkkikuvakin, kolmentoista pisteen vihje, suhteellisen satunnainen otos. Mutta pointti siinäkin on takana, uskokaa vaan.
Välikatsauksenomaisesti todettakoon, että olen tällä hetkellä suunnilleen sata kulttuuritekoa aikataulusta jäljessä, joten - eh eh, krhm, no koskaanhan ei pidä luovuttaa. Uskokaa itseenne! Kun todella haluat jotain, maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen! Saat vihjevisassa ylimääräisen pisteen jos spottaat kirjallisuusviittauksen. Ole hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti