maanantai 7. maaliskuuta 2011

Tyttöjen juttuja

62. kulttuuriteko 6.3.2011
Kuutamolla (2002) 

Kaikissa dvd-julkaisuissa pitäisi olla sellainen mahdollisuus, että poistetut kohtaukset voisi laittaa elokuvan sekaan niin että näkisi ne oikeilla paikoillaan. Kuutamolla olisi näin vielä parempi elokuva ja ennen kaikkea uskollisempi kirjalle. On tainnut mennä jo aika monta vuotta siitäkin kun kirjan viimeksi luin ja sormet syyhyävät jo siihen suuntaan kirjahyllyä, mutta ensin täytyy selvitä parista muusta opuksesta. Leffan katselu ei tällä kertaa herättänyt mitään suurempia nostalgiakohtauksia, mutta se oli mielestäni nerokas! Se voisi olla parempi ainoastaan kestämällä kolme tuntia. Miksei tällaisia elokuvia tehdä Suomessa enempää? Okei, okei, eniten se varmasti vetoaa nuoriin tyttöihin, mutta kun sen on kerran nuorena tyttönä katsonut, sen tenho ei koskaan katoa. Superromanttinen, superihana, superhauska. Aivan ihanaa tässä leffassa on mielestäni se, miten kaikki minikokoisetkin kahden repliikin roolit on miehitetty hyvillä ja/tai tunnetuilla näyttelijöillä/viihdetaiteilijoilla. Mukana ovat mm. Apulannan Toni, Veeti Kallio, Anna-Leena Härkönen, Mikko Kouki ja Pirkko Saisio. Päärooleissa nähdään Minna Haapkylä, Laura Malmivaara, Peter Franzén ja Matti Ristinen. (Viimeksi mainittu örvelsi meille joskus kännissä yöpizzalla Tampereen keskustassa, mikä vei vähän uskottavuutta tästä kiltin perheenisän roolista. Näyttelijöiden pitäisi ryypätä vaan kotonaan.)

Katja Kallio (jonka kirjaan leffa perustuu ja joka on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen) kirjoittaa Elokuvamuistissa siitä, kuinka joihinkin elokuviin haluaisi ostaa oikeudet niin ettei kukaan muu saisi koskaan nähdä niitä. Hauskaa on se, että juuri tämä on minulle sellainen elokuva. Sellaista elokuvaa rakastaa Kallion mukaan kuin omaa lasta, eikä kestä, jos muut haukkuvat sitä. Vielä pahempaa on, jos joku muukin rakastaa sitä. Silloin elokuvaa rakastaa kuin omaa miestä. Eihän sitä sanota kaverille myöskään, että "tapasin aivan ihanan miehen pitkäperjantaina, sinunkin täytyy ehdottomasti tavata hänet ja rakastella hänen kanssaan ja sitten voimme keskustella hänestä" (vapaasti muistista, mutta suunnilleen näin). Niinpä en kerro teille leffasta mitään enkä suosittele katsomaan sitä. Pysykää kaukana, Kuutamolla on MINUN.


63. kulttuuriteko 7.3.2011
Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (1998)

On oikeastaan aika hämmästyttävää, että en ollut lukenut tätä kirjaa vielä. Jos kyseessä todellakin on ensimmäinen chick litin edustaja ikinä, olen sen seuraajia lukemalla tehnyt suurta vääryyttä ihmiskuntaa kohtaan. Tässä kirjassa nimittäin keskustellaan snobistisesti siitä, että klassikkojen filmatisointeja katsoakseen ihmisten pitäisi todistaa, että he ovat lukeneet alkuperäisteoksen. Keskustelu liittyy Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaan perustuvaan BBC:n sarjaan, jota Bridget katsoo telkkarista ja on muuten vakaasti sitä mieltä, että Elizabethin ja herra Darcyn kuuluu päätyä yhteen. Kun Bridget on saanut töitä televisiotoimittajana, seuraa luku, jossa lukija joutuu ikuiseen referenssiluuppiin, joka tuntuu nykynäkökulmasta hyvin hauskalta. Nimittäin:
  • Bridget Jones -kirjat perustuvat Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon
  • Mark Darcyn nimi on Mark Darcy siksi, että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on Mr. Darcy
  • BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa Darcya esittää Colin Firth
  • Bridget Jones -elokuvissa Mark Darcya esittää Colin Firth
  • Kirjassa Bridget ehdottaa pomolleen, että ohjelmassa haastateltaisiin Darcyn esittäjää, siis Colin Firthiä
Nyt kun kirjaa lukee sen jälkeen kun on nähnyt elokuvat (tunnustan, katsoin ne ennen kuin luin kirjat), kuvittelee sitä tietysti koko ajan Markin Colin Firthiksi. Siispä kohta, jossa Bridget ehdottaa tämän haastattelemista, on suorastaan riemastuttava. (YouTubessa voi katsoa pätkän, jossa Renee Zellweger haastattelee Firthiä "Bridget Jonesina".)

Joka tapauksessa, kirja oli mielestäni ihan samanlainen kuin ne tuhannet sen seuraajat, jotka olen lukenut, eli ainoa vallankumouksellinen piirre siinä on se, että se loi ilmestyessään uuden lajin. Bridget Jones henkilönä on aika ärsyttävä marisija, joka laskee kroonisesti juomiaan alkoholiannoksia, syömiään kaloreita, ostamiaan raaputusarpoja, negatiivisia ja positiivisia ajatuksiaan ja puheluita numeroon, joka kertoo, onko omaan puhelimeen tullut puheluita poissaollessa. Bridgetillä on hyvin sekopäinen ja nolo äiti, tyttökaveriturvaverkko ja se pakollinen homoystävä. Silti hän tuntee itsensä jatkuvasti yksinäiseksi ja täyttää tylsiä päiviään katsomalla Sokkotreffejä telkkarista ja ryyppäämällä yksin tai porukassa. Aluksi hänellä on suhde pomonsa kanssa, mutta kun pomo pettää ja jättää, täytyy huomio suunnata muualle. Mark Darcy on vanhojen perhetuttavien poika, jonka kanssa Bridget on leikkinyt hiekkalaatikolla, jolla on kamalia villapaitoja ja kimalaissukat sekä hyvä sydän, joka kuitenkin kätkeytyy Bridgetiltä tämän ennakkoluulojen vuoksi. Ei liene enää tällä vuosituhannella suuri rikos spoilata, että Darcy ja Bridget saavat kirjan lopussa toisensa.

Löysin molemmat kirjat vuorotellen yliopiston kierrätyshyllyltä, joten luen seuraavaksi jatko-osan. Sen jälkeen pyrin lukemaan Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan, jonka muuten löysin kahdella eurolla yliopiston kirjamarkkinoilta, ja sen kannessa on Colin Firth! (Oscar-voittaja Firth on muuten mainio esimerkki siitä, kuinka miesten viehätysvoima vaan lisääntyy iän myötä. Maailman suuria epäreiluuksia, joita myös Bridget Jones kiroaa.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti