Perjantai-illan leffaputki

59. kulttuuriteko 4.3.2011
Brothers (2009)

Anteeksi, annoin taas katteettomia lupauksia eilen päivittämisestä, mutta tässä sitä nyt ollaan. Havahduin eilen tajuamaan, että se leffa, jonka olen useita vuosia halunnut nähdä uudelleen, Rakastan sinua ikuisesti, on Susanne Bierin ohjaama. Ja Susanne Bier voitti tänä vuonna parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin elokuvastaan Kosto. Jälkikäteen havahduin myös siihen seikkaan, että ilmeisesti Bierin leffoja on nyt esitetty useampia Ylellä, ehkä Oscarin takia tai ehdokkuuden takia tai muuten vaan. Katselin Veljekset-leffan kuvausta jossain vaiheessa ja päädyin olemaan katsomatta sitä, mikä ilmeisesti oli virhe. Ja Rakastan sinua ikuisesti tulee telkkarista muuten tänään, mutta pahaksi onneksi sosiaalinen elämäni tulee pahasti television tielle, enkä pääse katsomaan sitä. No, uusintatahti on tunnetusti kiivas ja toivon, että saan pian uuden mahdollisuuden. Joka tapauksessa löysin sitten Filmtownista eilen tämän Veljekset-leffan amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin ja vuokrasin sen. Kuten sanottua, valinta oli kamalan vaikea, koska ensi-iltahyllyt pursuivat elokuvia, jotka haluaisin nähdä. Natalie Portman ja Jake Gyllenhaal pääosissa saivat minut päätymään tähän.

Luulen, että jätin alkuperäisen version tietämättömyyksissäni katsomatta telkkarista sen takia, että juoniselostus kuulostaa täysin samalta kuin Pearl Harborissa. Mies kuolee sodassa ja hänen veljensä (Pearl Harborissa kai paras ystävä) alkaa lähentyä tämän vaimon (Pearl Harborissa tyttöystävän) kanssa. Sitten mies palaa sodasta eikä olekaan kuollut ja nainen joutuu tekemään vaikean valinnan. Todellakin, juoniselostukset kuulostavat identtisiltä. Toteutus on kuitenkin ihan erilainen.

Brothersissa Sam Cahill (Tobey Maguire) sotii Afganistanissa kun hänen helikopterinsa pommitetaan alas ja suruviesti viedään vaimolle. Leffan alussa koko perhe on ollut yhdessä ja Samin veli Tommy (Gyllenhaal) on juuri vapautunut vankilasta. Perinteinen vastakkainasettelu hyvän pojan ja hulttiopojan välillä tehdään selväksi. Samin katoamisen jälkeen hulttiopoika joutuu kuitenkin ryhdistäytymään ja olemaan tukena leskeksi jääneelle kälylleen ja kahdelle veljentyttärelleen. Heidän välinsä lämpenevät, mutta eivät kuumene, sillä Grace (Portman) toteaa puolitiehen jääneen suudelman jälkeen: "Meillä on vain ikävä Samia". Samaan aikaan näytetään, mitä Samille Afganistanissa tapahtuu. Hän on arabien vankina ja kokee kamaluuksia. En ole missään nähnyt pelottavampia arabeja kuin tässä elokuvassa! Sam onnistuu pysyttelemään hengissä, kunnes hänet pelastetaan ja hän pääsee kotiin perheensä luo. On kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain niin hirveää, ettei mies ole enää oma itsensä. Hän keskittää huomionsa ja raivonsa siihen, kuinka vaimo ja veli näyttävät "rakastuneilta teini-ikäisiltä", eikä suostu puhumaan omista traumoistaan. Loppua kohti paine kasvaa ja jotain täytyy tapahtua, asioiden pitää ratketa.

Mielestäni tämä oli oikein vakuuttava elokuva ja loppukohtaus oli tehokas ja sodankuvaus karmeaa. Natalie Portman oli mainio, vaikkakin tuntui, ettei hänellä ollut repliikkejä enempää kuin oli ihan pakko. Grace tuntui sanovan vain kaikkein välttämättömimmän ja hoitelevan ilmaisun enimmäkseen ilmeillä ja eleillä. Tobey Maguire oli suorastaan ilmiömäinen ja Gyllenhaal yhtä hyvä kuin aina.

60. kulttuuriteko 4.3.2011
Jos rakastat (2010)

No mistähän sitä aloittaisi? Okei, veden alla ei voi laulaa! Eikä ambulanssimiesten ole sopivaa laulaa samalla kun onnettomuuden uhria hitsataan ulos autosta. Kirjastossa ei saa laulaa! Kotimaisessa elokuvassa ei vaan saa laulaa. En olisi koskaan tullut katsoneeksi tätä elokuvaa muuten, mutta kuulin vähän aikaa sitten, että se on Katja Kallion käsikirjoittama. Ja onhan leffalla hetkensä. Välillä siitä alkaa ihan tykätä, mutta sitten joku taas laulaa ja sitä on pakko paeta jääkaapille. Elli Vallinojaa on kuitenkin mukava katsella, samoin kesäistä Suomea talven keskellä.

Uusi Suomi kiinnittää huomiota samoihin asioihin:

"Eniten häiritsi tanssikohtaus, jossa alun kohtalokkaan autokolarin uhria pelastamaan tulleet auttajat alkavat heilutella kesken kaiken pitsalaatikoita. Kohtauksessa oli säpinää, joka meni meni vähän mauttomasti metsään eikä Helsingin kaduille kuten musiikin mukaan olisi pitänyt."

"Elli Vallinojasta voisi kyllä kysyä: mitä hänenkaltaisensa tyttö tekee tämänkaltaisessa elokuvassa? Edellinen oli vitsi. Kulunutta ilmaisua käyttääkseni: hän on löytö. Hän näyttää enkeliltä. Hän kävelee kuin enkeli. Hän laulaa kuin enkeli. Ehkäpä hän on sellainen?"

Juoni lyhyesti: Ada on äitinsä menettänyt hemmoteltu pentu, jolle kukaan ei anna tarpeeksi rakkautta. Kännipäissään hän ajaa varastetulla autolla kolarin, jossa mies loukkaantuu vakavasti. Hän menettää muistinsa, pakenee onnettomuuspaikalta ja alkaa työskennellä sairaalassa siivoojana. Hän tapaa ihanan maahanmuuttajapojan ja saa selville, että kolarin uhri on tämän pojan isä. Salaisuus varjostaa suhdetta ja mamupojan suosiosta kilpailee vielä mamutyttökin.

Käsikirjoitus perustuu vanhaan Topeliuksen satuun Adalmiinan helmestä. Haltiatarkummi antaa prinsessalle syntymälahjaksi helmen, jonka mukana tyttö saa kauneutta, älyä ja rikkautta.

"Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hän auttamattomasti samalla kadottaa nuo kolmet lahjansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä."

Ada kadottaa kolarissa helmikaulakorunsa ja muistinsa. Meikkiä hän käyttää sen jälkeen vähemmän, mutta kauneus ei katoa ja tunneälyä ainakin alkaa löytyä enemmän kuin ennen. Sadussa toinen haltiatarkummi antaakin Adalmiinalle neljännen lahjan, jonka tämä saa vain jos menettää muut kolme.

"Niin kauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolmet lahjat, niin kauan ei minun lahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minulta neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän."

Adalmiina tietysti kadottaa helmensä, muuttuu nöyräksi ja saa lopulta helmensä takaisin. Sen myötä hänestä tulee jälleen kaunis, rikas ja älykäs, mutta parasta on, että myös nöyrä sydän säilyy. Ja lopussa hän saa prinssin, joka arvosti häntä jo silloin kun hän oli ruma.

Elokuvassa loppu on tulkittu vähän rosoisemmin, mutta yhdessä mennään ja rannalla lauleskellaan kuitenkin. Loppua kohti leffa muuttuu koko ajan vähemmän kamalaksi. Ehkä lauleskelu vaatii vain vähän tottumista. Tai no, aika paljon.

Kiinnostaisi muuten tietää, mitä leffajulisteen kuvassa on oikein tehty Elli Vallinojan naamalle. Hän näyttää kuvassa enemmän Rebecca DeMornaylta kuin itseltään.

61. kulttuuriteko 5.3.2011
Yölento (Red Eye) (2005)

Ihan tyhmää, että viikonloppuisin telkkarista tulee kauhea määrä kiinnostavia leffoja ja viikolla ei juuri mitään. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka tekevät yövuoroa ja valvoisivat mielellään telkkarin parissa! Jouduin tekemään raastavan valinnan The Doorsin ja Yölennon välillä. Jälkimmäinen voitti, koska halusin nähdä, mitä Wes Craven on saanut Screamien jälkeen aikaiseksi. Rachel McAdams on myös hyvä syy katsoa mikä tahansa leffa.

Oli ihan jännä pätkä, varsinkin lentopelkoiselle. Lopussa touhu meni tietysti yhtä naurettavaksi kuin Screameissa ja täysin epärealistinen väkivallan kuvaus raivostutti. Jos tyyppi saa kynän henkitorveensa, kukkaruukun päähänsä ja luodin palleaansa, luulisi hengen jo lähtevän.

Lisan vierustoveri lentokoneessa ottaa hänet panttivangikseen ja käyttää häntä apurinaan poliitikon salamurhan järjestelyssä. Pelissä on Lisan isän henki. Alussa on kekseliästä dialogia ja hyytävä tunnelma, mutta kun lentokoneesta päästään pois, leffa riistäytyy vähän käsistä. Elokuvan alkuperäinen nimi on aika kummallinen ja harhaanjohtava. Ilmeisesti se liittyy jotenkin lentoyhtiön nimeen, mutta se ei oikein käynyt leffasta ilmi. Ihan kelpo trilleri.