Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008)
Ehti vierähtää jo jonkin verran aikaa kun luin tämän ja ehdin jo tempaista Mustat sydämetkin perään, joten plaraan nyt nopeasti läpi tämän ja ne kirjat, jotka jäivät välistä lukukierroksella, koska olen kuunnellut ne aiemmin äänikirjoina.
Tämän teoksen tapahtumat sijoittuvat Koskisen kotikonnuille Hervantaan. Rappioalkoholistit alkavat kupsahdella mystisesti ja aluksi tapahtumien epäillään johtuvan huonosta itäviinasta. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku raivaa deekuja pois tieltä tarkoituksella. Mutta kuka sellaista tekisi? Hervanta-aktivisti, joka haluaa siivota kadut epäsiististä roskaväestä, yhteiskunnalle katkeroinunut entinen professori ja nykyinen deekujengin johtaja, vai joku ihan muu? Koskinen ei malta pitää näppejään erossa jutusta, vaikka on lomalla ja ansaitsisi sen vuoksi työtoveriensa mielestä hullun paperit. Myös Linnean kanssa syntyy kränää kun Koskinen jostain käsittämättömästä syystä viettää aikaansa mieluummin töissä kuin tämän kanssa lomaillen. Mutta minkäpä leopardi pilkuilleen mahtaisi.
Muistaakseni kirja oli ihan perusjännä Koskinen, jossa tekijä ja motiivi pysyivät aika pitkälle piilossa. Tarina huipentuu dramaattiseen takaa-ajokohtaukseen, josta ei jännitystä puutu.
Seppo Jokinen: Lyöty mies (novellikokoelma) (2009) (kuunneltu äänikirjana)
Novellikokoelma etenee kronologisesti muttei ole tarkasti aikaan sidottu, eivätkä tarinat liity toisiinsa muuten kuin Koskisen osalta. Jos olisin odottanut vuoden uutta kirjaa Seppo Jokiselta, olisin vakavasti pettynyt saadessani käsiini tämän. Novellit eivät vain kertakaikkiaan ole yhtä jännittäviä tai kiinnostavia kuin kokonainen romaaniksi rakennettu rikosjuttu. Koskisen yksityiselämässä tapahtuu varsin surullinen käänne kirjan lopussa.
Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu (2010) (kuunneltu äänikirjana)
Kaksi bisnesmiestä kahnailee keskenään ja ajautuu sellaiseen koston kierteeseen, ettei hommassa ole enää mitään tolkkua. Samalla mummonkolkkailujengi varastaa lompakoilta vanhuksilta ja sen palvelukseensa pestaama teinipoika kuolee traagisesti. Koskisen vainu ei petä, vaan pelkkien aavistusten ajamana hän rakentelee palapelin kokoon, Ei voi kuin ihailla.
Seppo Jokinen: Ajomies (2011) (kuunneltu äänikirjana)
Rikostoimittaja löydetään ammuttuna Tampereelta. Juttu vie Koskisen ja Palosen Kaijan jopa Norjaan asti selvittelemään norjalaisten hiihtäjien doping-kuvioita. Samalla Koskinen kuitenkin vainuaa kaiken taustalla vuosikymmenten takaisia vääryyksiä, joita oikoessaan tulee ratkaisseeksi toisenkin kylmenneen jutun.
Seppo Jokinen: Hervantalainen (2012) (kuunneltu äänikirjana)
Pahoinpitelyjen sarja kummastuttaa tutkijoita Tampereella. Kotisairaanhoitaja osoittautuu avaintodistajaksi ja poliisitalon sisällä kuohuu. Koskisen pomo joutuu leikkauksen vuoksi loputtomalle sairaslomalle ja hänen saappaisiinsa astuu nuori nainen, joka nyrpistää nenäänsä niin ihanasti. Mielestäni Hervantalainen on yksi kaikkien aikojen parhaista Koskisista.
Seppo Jokinen: Vihan sukua (2013) (kuunneltu äänikirjana)
Vihan sukua oli ensimmäinen Koskinen jonka koskaan kuuntelin ja jostain syystä sen on jäänyt ainoaksi, jota en ole kuunnellut kertaakaan sen jälkeen. Tarina sijoittuu useille vuosikymmenille ja kyse onkin siitä, miten vihalla on pitkät jäljet aina tulevaisuuteen asti. Muistan kuunnellessani ihmetelleeni, että ovatpa nykydekkarit syvällisiä. Tämä kenties onkin niitä syvällisimpiä Koskisia. Uhreille annetaan poikkeuksellisen paljon sivutilaa ja tunteita ruoditaan antaumuksella. Pitäisi kuunnella tämä uudelleen, koska muistikuvani ovat hyvin hataria.
Lopuksi sanottakoon kaikista äänikirjoista, että niiden lukija Ola Salo on lukijana aivan loistava ja tekee kunniaa ennen kaikkea Pekin krooniselle äänihuulten tulehdukselle. Lukijalla on äänikirjojen suhteen aivan valtavan suuri merkitys sille, jaksaako niitä kuunnella. Ja vaikka Koskiset itsessään ovatkin hyviä tarinoita, olisi monotoninen lukija saattanut katkaista suhteeni Sakariin heti alkuunsa. Sen sijaan Ola Salo toi meidät yhteen, piti meidät yhdessä ja kun siirryin äänikirjoista kirjoihin, luen joskus mielessäni Pekin repliikit Salon kähinää imitoiden. Olen jaksanut kuunnella osan Salon lukemista Koskisista jo viiteen kertaan läpi ja suosittelen kokemusta kaikille äänikirjoista kiinnostuneille.
Tähän postaukseen on kuvitukseksi satunnaisia, aiemmin Instagramissa julkaistuja kuvia Tampereelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti