Mieletön mieli

Inside Out - Mielen sopukoissa (2015)

Vuoden kohkatuin animaatio on täällä. Yleensä skippaan animaatiot suosiolla ohjelmistosta, koska tarjolla on aina jotain mielenkiintoisempaa. Vaikka useimmat nykyanimaatiot ovat söpöjä ja myös nokkelia ja hauskoja, mahtuu niihin lähes aina kerrassaan liikaa sietämätöntä kohellusta. Nyt tartuin kuitenkin tilaisuuteen paeta koiranpentuparatiisista (krhm) hetkeksi, kun ystäväni pyysi minua katsomaan tätä elokuvaa, jota hän omien sanojensa mukaan oli odottanut vuoden. Koska leffalle lienee luvassa vähintään yksi Oscar-ehdokkuus, tunnen tarpeelliseksi myös kirjoittaa siitä jotain.

Elokuva sijoittuu pääosin 11-vuotiaan Riley-tytön mieleen, siis pään sisäpuolelle. Mielen päämajassa huseeraavat viisi päätunnetta, jotka on personifioitu erivärisiksi animaatiohahmoiksi. Pomona toimii Ilo, jonka asemasta tärkeimpänä tunteena kaikki ovat yksimielisiä. Hänen lisäkseen päämajassa huseeraavat Suru, jota lähinnä pyydellään olematta sekaantumatta asioihin, Pelko, joka vastaa Rileyn turvallisuudesta, Inho, jonka avulla vältetään esimerkiksi myrkytystapaukset ja Kiukku, jota kai sitäkin johonkin tarvitaan.

Ongelmat Rileyn mielessä alkavat kun tämä perheineen muuttaa vanhasta rakkaasta kodistaan Minnesotasta San Fransiscoon, jossa onnistutaan pilaamaan pizzakin. Rileyn ystävät, lätkäharrastus, turvallisuudentunne ja tutut ympyrät jäävät taakse. Seuraa vaikea ajanjakso tytön elämässä. Mielen komentokeskuksessa ongelmia alkaa aiheuttaa Suru, jonka kosketellessa Rileyn kullanhohtoisia muistoja (jotka näyttävät keilapalloilta) niihin tarttuu tästä sinistä sävyä: iloiset muistot värittyvät surulla - tunne, jota aikuiset nimittävät melankoliaksi. Ilon yrittäessä pitää Surua peukaloimasta Rileyn muistoja seuraa lievästi kohellusta, jonka seurauksena sekä Ilo että Suru imeytyvät putkea pitkin pois päämajasta syvälle mielen sopukoihin. Rileyn käyttöön jäävät siten Pelko, Inho ja Kiukku, eikä sellaisella tunnevarastolla taatusti synny uusia positiivisia muistoja.

Leffasta suurin osa kuluu siis siihen, että Ilo ja Suru yrittävät löytää tiensä takaisin päämajaan ennen kuin kaikki romahtaa. Rileyn persoonallisuutta rakentavat saaret vajoavat yksi kerrallaan jäljellä olevien tunteiden yrittäessä epätoivoisesti paikata elintärkeän Ilon jättämää aukkoa komentokeskuksessa. Mielen sopukoissa Ilo ja Suru joutuvat taistelemaan henkestä edestä, jotteivät joutuisi Unohduksen laaksoon, mistä ei paluuta ole. He tapaavat Rileyn hylätyn ja yksinäisen mielikuvitusystävän, vierailevat Unistudiolla, jossa Rileyn unet ohjataan, näytellään ja kuvataan, sekä tapaavat työntekijät, jotka vastaavat muistojen pysyvästä hävittämisestä ja mieleenpalauttamisesta.

Rileyn mieli on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka ja pitää sisällään vaikka mitä jännittävää. Leffa tarjoaakin loputtomasti näppäriä oivalluksia ja hauskoja hetkiä, eikä kohelluksen määrä mielestäni ole ollenkaan kestämätön. Leffa on ihanan pirteä väritykseltään ja visuaalisesti muutenkin älyttömän hieno. (Armani jaksaa edelleen jupista tietokoneella tehtyjen animaatioiden tietokoneellatehtyneisyydestä [keksin sanoja], mutta vaikka kuinka tykkäänkin vanhoista Disney-elokuvista, ovat useimmat tietokonetekeleetkin mielestäni upeita.)

Vaikka heti alkuun tuli todettua, etten juurikaan animaatioita katsele, eikä tällä lausunnolla siten ole juurikaan virkaa, on sanottava, että kyseessä on takuulla paras pitkä animaatioelokuva, jonka olen nähnyt viiteentoista vuoteen. Oscar-ehdokkuuksien suhteen viime vuosina ovat pärjänneet mm. Rango (tylsä kuin mikä) ja Toy Story 3 (hyvä kuin mikä), sekä Frozen - Huurteinen seikkailu, josta myös kohkattiin (ja kohkataan muuten edelleen) tolkuttomasti, mutta joka on jäänyt näkemättä. Toy Story 3 oli viisi vuotta sitten toinen animaatioelokuva ikinä, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi ja vaikka vielä on aivan liian aikaista minkäänlaisille Oscar-povauksille, uskoisin Inside Outilla voivan olla mahdollisuuksia samaan. 365 kulttuuritekoa suosittelee!