Äijät erämaassa

The Revenant (2015)

Tuntuuko teistäkin, että Oscareissa on joka vuosi ehdolla samat tyypit? Pitihän tämänkin päivän kai tulla, että kyynistyin punaiselle matolle ja kullanhohteelle. Alejandro G. Iñárritu putsasi viime vuonna pöydän Birdmanilla (paras elokuva, ohjaus, alkuperäinen käsikirjoitus ja kuvaus) ja hänen tuorein elokuvansa The Revenant on jälleen ehdolla 12 Oscarin saajaksi. Hänen luottokuvaajansa Emmanuel Lubezki on voittanut parhaan kuvauksen pystin kahtena vuonna peräjälkeen, enkä ihmettelisi vaikka tämä tekisi tänä vuonna hattutempun.

The Revenantilla ei ole juonellisesti juuri mitään yhteistä Birdmanin kanssa, mutta kumpikaan ei ole omassa mielessäni noussut miksikään ooh-elämykseksi ja voin myöntää suorastaan pitkästyneeni molempia katsoessani. Tämä johtuu kenties siitä, että molemmat elokuvat ovat perin miehisiä - kuten muuten oli myös ensimmäinen näkemäni Iñárritun elokuva, Biutiful. Pääteltäköön tästä, että ohjaaja on oikea äijien äijä ja varmaankin vetoaa tuotannollaan kaikkiin itseään kunnioittaviin äijiin.

The Revenant on vielä huomattavasti äijämäisempi elokuva kuin ohjaajan aiemmat teokset. Se kertoo turkismetsästäjistä, jotka 1920-luvulla rämpivät soissa tienaamassa elantoaan. Naisia esiintyy hyvin vähän ja enimmäkseen unikuvissa. Heitä tarvitaan kuitenkin yleisen tiedon mukaan suvunjatkamiseen ja penetroinnin kohde on enimmäkseen se, minä valkonaamat heidät kykenevät näkemään. Poika, jonka päähenkilö Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) on intiaaninaiselle siittänyt, nostaa hänestä kuitenkin esiin feminiinin puolen, joka kovanaama John Fitzgeraldilta (Tom Hardy) vaikuttaa kokonaan puuttuvan.

Aivan aluksi Glass kuitenkin painii äijämäisesti karhun kanssa ja saa niin pahasti turpiinsa, ettei siitä vähempi äijä konsanaan selviäisi. Huonolta näyttää Glassinkin kannalta ja tätä raahataan perässä lähinnä riippakivenä, kunnes ylivoimainen este tulee vastaan ja miehet joutuvat jättämään hänet taakseen. Tuskista päästämistäkin harkitaan, mutta myös joukkueen kapteenilla (Domhall Gleeson) on pehmeämpi puoli, joka estää tätä taipumasta moiseen barbariaan. Sen sijaan hän nakittaa osan miehistöstä jäämään Glassin seuraksi tämän kuolemaan asti. Saattohoitoseurueeseen kuuluvat Glassin puoliverinen poika Hawk (Forrest Goodluck), symppiksen oloinen Bridger (Will Poulter) ja jo mainittu Fitzgerald, jolla on vain pahat ja rahat mielessä.

Tapahtumat kulminoituvat nopeasti nössön Bridgerin jäätyä pahis-Fitzgeraldin armoille ja ainoan todellisen äijän eli Glassin ollessa puolikuollut ja kyvytön estämään tapahtuvaa pahuutta. Lopulta Glassin on kuitenkin möngittävä symbolisesti ja konkreettisesti haudastaan ja lähdettävä kostoretkelle.

Leffassa ollaan lähempänä villiä luontoa kuin ikinä missään näkemässäni elokuvassa ja se on kuvattu Kanadan metsissä pääosin luonnonvalossa. Maisemat ovat huikeita, joskaan eivät houkuttelevia ja elokuva tuntuu puhtaalta, joskin raakalaismaiselta, tavalla johon mikään leffa, jossa esiintyy iPhone ei pysty. Kyseessä on kostoretki ja taisto pahaa vastaan, mutta myös mielen sisäinen kamppailu. Jotain kaikuja elokuvassa on myös Terrence Malickin elokuvista, mikä jonkun mielestä saattaa olla positiivinenkin asia. (Itse värähdän kauhusta aina muistaessani The Tree of Lifen, mutta Julmasta maasta kyllä tykkäsin.) Leonardo DiCaprio ryömii, mönkii, ähisee, örisee ja kömpii vähintäänkin yhden Oscarin edestä - vihdoin.