Vakoojien silta (The Bridge of Spies) (2015)
Tässä kohtaa alkaa aina kisakunto vähän lopahtaa, sillä meneillään on Oscar-viikko, jonka kruunaa itse gaala sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kunnianhimoisesti olin laatinut tälle viikolle kolme pitkää elokuvaa kattavan aikataulun. Perinteisesti olen myös aina viime tipassa katsonut lyhyet animaatioehdokkaat ja kuunnellut ehdolla olevat kappaleet. Lopuksi on laadittava ennuste ja jaettava Rascalit, mutta niiden kimppuun pääsen vasta kun elokuvat on katsottu.
Tähän mennessä olen katsonut parhaan elokuvan ehdokkaista kuusi ja yhden käyn katsomassa huomenna. Yksi jäänee katsomatta ellen ota ihan hillitöntä loppukiriä ja raahaudu elokuviin vielä sunnuntaina. Mukavaa tai harmillista, miten sen nyt haluaa ajatella, on se, että enää kaksi kiinnostavinta leffaa (Room ja Brooklyn) ovat tässä vaiheessa jäljellä. Mukavaa siksi, että varsinainen hupi kruunaa koko projektin, mutta kurjaa siksi, että en luultavasti ehdi nähdä molempia.
Oscar-juoksu tuntuu tänä vuonna ehkä raskaammalta kuin ikinä ennen. Aika on tosin mennyt nopeasti ja leffojen katsominen on ollut helppo aikatauluttaa ja olen saanut katsottua niitä hyvällä tahdilla. Teen kuitenkin tällä hetkellä päivisin gradua ja iltaisin siivoushommia, joiden lisäksi omistan kaksi koiraa, joista toinen on vielä teini ja vaatii paljon aikaa, energiaa ja koulutusta. (Ja tottakai idioottina buukkasin sille kastroinnin Oscar-viikolle ja nyt en saa nukuttua enkä oikein tehtyä muutakaan, koska pitää jatkuvasti vahtia ettei se hinkkaa peräpäätään lattiaan niin että tikit repeävät.) Niinpä olen joutunut laatimaan tiukkoja lukujärjestyksiä ja mennyt usein elokuviin gradu- ja siivousurakan päätteeksi. Toki se on aluksi tuntunut aina kivalta palkinnolta päivän työstä, mutta suurin osa elokuvista on valitettavasti tänä vuonna tuntunut myös - no, työltä. Elokuvien pitenemisen trendi näyttää edelleen jatkuvan, sillä yhtään alle kahden tunnin pläjäystä ei ole vielä tullut vastaan. (Jäljellä olevat kaksi tosin ovat sellaisia.) Lisäksi yksikään tähän mennessä näkemistäni elokuvista ei ole ollut sellainen, jonka olisin mennyt katsomaan ilman Armanin tai Oscarien painostusta. (Jälleen, jäljellä olevat kaksi tosin ovat sellaisia.)
En väitä, etteivätkö tämän vuoden ehdokkaat olisi kaikki hyviä elokuvia. Ne ovat kuitenkin enimmäkseen hieman raskassoutuisia. Ja jotenkin kaikkein raskassoutuisin niistä - ehkä The Revenantia lukuun ottamatta, on Vakoojien silta. Leffassa ei ole juonta oikein nimeksikään ja se keskittyy Schindlerin listan tavoin palvomaan yhtä hyvää tyyppiä ja tämän erinomaisuutta. Elokuva perustuu tositapahtumiin, kuten 50% parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista tänä vuonna. Se on monilla tavoin puhtaan spielbergiläinen, loppukin tuo vahvasti mieleen Kolmannen asteen yhteyden, mutta ei kuitenkaan niin oksettavan lälly kuin esimerkiksi Sotahevonen.
Juoni kokonaisuudessaan on tämä: Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat vakoilevat toisiaan. Yhdysvalloissa napataan ensin kiinni Rudolf Abel (Mark Rylance), venäläinen vakooja, jota oikeudessa puolustamaan nakitetaan asianajaja James Donovan (Tom Hanks). Donovanin hoidettua homman mallikkaasti tätä pyydetään lähtemään vaaralliselle matkalle DDR:ään neuvottelemaan Neuvostoliitossa kiinni jääneen amerikkalaisen vakoojan ja Saksassa napatun opiskelijan vapauttamisesta Abelia vastaan. Loppu on suunnilleen arvattavissa. Ja tätäkin juonentynkää piti muka käsitellä 2 tuntia 22 minuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti