We Still Need to Talk About Kevin

Poikani Kevin (We Need To Talk About Kevin) (2011)

En malttanut odottaa yhtään kauemmin hetkeä jona olisin saanut leffaseuraa, vaan ponkaisin katsomaan tämän vuoden odotetuimman elokuvatapauksen keskenäni. Ehkä se olikin viisas ratkaisu. Leffa vaatii täydellistä huomiota, ja olosuhteet olivatkin varsin otolliset, sillä sali oli lähes tyhjä ja saatoin nököttää ylärivillä ylhäisessä yksinäisyydessäni. En muista koska olisin viimeksi katsonut näin vaativan elokuvan. Se tuntui täyttävän koko paikan ja tunkeutuvan sisuksiini saaden niissä aikaan jatkuvia kylmiä väreitä. Kaksi tuntia on tälle elokuvalle juuri sopiva kesto. Pitempää aikaa piinaavaa tunnelmaa en olisi järjissäni kestänyt, lyhyemmässä ajassa se ei olisi tarpeeksi tehokasta.

Varoitus. Tämä teksti ei sisällä juoneen liittyviä olennaisia spoilereita, mutta senkin edestä omia tulkintojani sekä yksityiskohtien analysointia, jotka saattavat laimentaa elokuvaelämystä, mikäli teksti luetaan ennen leffan katsomista!

Aion nyt olettaa, että kaikki ovat jo lukeneet Lionel Shriverin loistavan romaanin, johon elokuva perustuu. (Jos et ole, kirjastoon mars!) En siis laadi yksityiskohtaista juonireferaattia, mutta siltä varalta että täällä nyt todellakin on joku joka ei ollenkaan tiedä mistä on kyse, kerrataan tiiviisti. Romaanin kertoja on Eva (leffassa Tilda Swinton), jonka poika Kevin on suorittanut suunnitelmallisen joukkomurhan koulussaan. Romaani koostuu Evan kirjeistä tämän aviomiehelle Franklinille (leffassa John C. Reilly). Kirjeissä Eva pohtii sitä kaikkea, mikä Kevinin kanssa meni vikaan ja kertoo oman näkemyksensä tapahtumista monien vuosien ajalta. Kevin vaikuttaa jo ennen syntymäänsä pahuuden ruumiillistumalta. Syntymän jälkeen tilanne luonnollisesti pahenee ja pahenee sitä mukaa kuin Kevin kasvaa. Eva tuntuu kuitenkin olevan ainoa, joka tajuaa Kevinin todellisen luonnon, sillä halutessaan poika manipuloi isäänsä, opettajiaan ja ketä tahansa saaden Evan näyttämään naurettavalta. Kun äiti ja poika ovat kahden, helvetti on irti. Franklinin mielestä Kevin on ihan normaali nuori poika, Eva taas hysteerinen ja ilmeisen pihalla siitä, mitä äitiys vaatii.

Tähän väliin täytyy hieman kertoa lukukokemuksestani. En halua mitenkään brassailla, mutta olen äärimmäisen lahjakas eläytyjä. Sain kuulla siitä jo ala-asteella kun jäin lukutunnilla nenä kiinni kirjaan, vaikka opettaja oli jo pälpättänyt kauan tunnin päättymisen merkiksi. En vieläkään tajua, miten en kuullut sitä ollenkaan, mutta muistan että kirja oli jokin osa Carolyn Keenen Dana-tytöt-sarjasta. Siispä kun luen kirjaa - etenkin jos se on hyvä kirja - olen tarinassa ihan täysillä mukana. Koska Eva on Poikani Kevinin ainoa kertoja, ehdin viidensadan sivun aikana kietoutua häneen tiiviisti, luikerrella Evan päähän, silmien taakse, ajatuksiin. Niinpä uskoin ihan kaiken mitä Eva näkee ja kertoo. Täytyy siis tunnustaa, että olin naiivi ja menin täysillä halpaan. Uskoin vakaasti, että Kevin todella on pahuuden ruumiillistuma ja hänessä on jotain todella pahasti vialla.

Tunsin itseni samaan aikaan todella tyhmäksi ja erittäin valaistuneeksi kun kirjan luettuani sain googlaamalla selville, että asia ei ole niin yksiselitteinen. Koko kirjan pointti onkin siis lopulta kysymys: onko Kevin syntyjään paha, vai tuleeko Kevinistä paha, koska Eva ei koskaan koe mitään voimakasta äidinrakkauden tuomaa ahaa-elämystä? Eva kyllä vaikuttaa tekevän kaikkensa ja todella omistautuvan Kevinille, mutta hänen sydämensä ei ole äitiydessä mukana.

Tajuttuani tämän palaset tietysti loksahtivat kohdilleen aivan uudella tavalla, koin valaistuksen ja romaanista kasvoi vielä suurempi kuin se sitä lukiessani oli ollut. Teki mieli aloittaa se heti alusta ja lukea se tällä kertaa oikein. (En muuten ole vieläkään tehnyt sitä, vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi vuosi, mutta ajattelen sitä lähes kuukausittain. On kuitenkin sanottava, että ryhdyin välittömästi haravoimaan tekstiä "sillä silmällä" ja kirjoitin eräälle kirjallisuuden kurssillle esseen Evan epäluotettavuudesta kertojana. Ja sain muuten vitosen siitä. Siis asteikolla 1-5.)

Elokuva on hyvin erilainen kuin odotin. Pitkään en oikein tiennyt mitä ajatella siitä, mutta lopulta päädyin johtopäätökseen, että se on melkoisen hieno itsenäinen taideteos. Usein kirjoihin perustuvat filmatisoinnit pyrkivät esittämään kirjan tapahtumat uudelleen visuaalisessa muodossa. Joskus siinä onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Yksi huonoimpia kokemuksiani on ollut John Irvingin kirjaan perustuva elokuva Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire) (1984). Saattaa olla, että koko huono kokemus johtui siitä, että palavalla innostuksella katsoin elokuvan heti luettuani kirjan, joka on aivan mahtava. Joka tapauksessa elokuva vaikutti olevan pelkästään kirjan tiivistelmä audiovisuaalisesssa muodossa. Se sai minut raivostumaan. Tiivistelmä koostui tärkeimmistä tapahtumista ja jätti kaiken hienon ja originaalin kirjassa väliin.

Poikani Kevin on toista maata. Se on ennen kaikkea elokuva, ei vain kirjaan perustuva elokuva. Leffa on täynnä symboliikkaa ja vihjailua äänen ja kuvien muodossa. Karmaisevat tapahtumat on esitetty jättämällä ne esittämättä. Pelkäsin etukäteen, millaista väkivaltaa leffa pitäisi sisällään, mutta se, ettei väkivaltaa näytetä ollenkaan saa mielikuvituksen lentämään ja näkemään kaikessa groteskia niin että lopulta sitä vain toivoo, että voi kun veri nyt lentäisi kunnolla tämän psykologisen piinan sijaan.

Verta ei leffassa juurikaan näy, mutta kuitenkin se on koko ajan läsnä. Elokuva alkaa kohtauksella jonkinlaisesta tomaattikastikesodasta, jonka keskellä nuori Eva on onnellinen ja vapaa. Myöhemmin Evan talo on roiskittu punaisella maalilla, jota Eva sitten katharsiksenomaisesti jynssää pois aina vapaahetkinään. Nimenomaan ruokaa käytetään ahkerasti karmaisevan tunnelman luomiseen. Kevinin tapa lastata paahtoleivälle puoli purkkia hilloa ja rutistaa sitten leipä liiskaksi niin että hillo pursuilee punaisena ja etovana lautaselle, on vain yksi esimerkki.

Franklin on elokuvassa pitkään etäinen hahmo, mutta onnistuu silti aiheuttamaan samaa raivon ja voimattomuuden tunnetta kuin kirjan Franklin. Pitkään Franklinin kasvoja ei juurikaan näytetä, vaikka hän olisikin kohtauksessa fyysisesti läsnä. Ratkaisu kuvastaa hienosti sitä, kuinka yksin Eva äitiydessään on, kun edes aviomies ei hänen epäilyksiään usko. Jostain syystä Eva ja Franklin kuitenkin lähentyvät elokuvan kuluessa, vaikka samalla Kevin ajaa heidät erilleen. Harmillista kyllä elokuvan asettaman aikarajan puitteissa ei ole ollut mahdollista esittää sitä, kuinka onnellinen pariskuna Eva ja Franklin olivat ennen kuin Kevin astui mukaan kuvaan. Niinpä Franklin jää kaiken kaikkiaan etäiseksi tyypiksi, joka lausuu muutaman latteuden ja pysyttelee enimmäkseen poissa kotoa. Koska leffassa ei ole kertojanääntä, Evan Franklinia kohtaan tuntema kaipaus ei myöskään välity samoin kuin kirjasta, joka koostuu haikeista kirjeistä.

Tilda Swinton ja kolme Keviniä.

Film-o-holicin arvostelussa kritisoidaan Kevinin hahmon psykologista latteutta ja sitä, että hänet saadaan todellakin vaikuttamaan pahan ruumiillistumalta, kuin Damien Ennustuksessa. Jossain muussakin arvostelussa oli kiinnitetty huomiota tähän asiaan. Itse olen kuitenkin aivan eri mieltä. Ehkä se johtuu vain antaumuksellisesta eläytymisestäni kirjan kertojahahmon kokemuksiin, mutta mielestäni nimenomaan romaanin Kevin vaikuttaa paljon enemmän psykopaatilta kuin leffan Kevin. Kevin nähdään elokuvassa kolmen eri ikäisen näyttelijän muodossa (plus vauvana) ja mielestäni kaikki näyttelijävalinnat ovat ihan nappeja. Koska kaikki Kevinin näyttelijät ovat tavallaan aika suloisia (etenkin Rock Duer, oijoi!), heistä ketään on mahdotonta näyttää täysin mätänä yksilönä.

Tässä juuri piilee elokuvan ja kirjan tärkein ero. Kirjassa hahmo voi sanoa jotain, ja lukija voi tulkita mielessään sen monin eri tavoin, koska ei näe hahmon kasvoja tai kuule äänensävyä. Mielestäni elokuvassa on ainakin kaksi kohtausta, jotka antavat selvän signaalin siitä, että Kevin ei ole läpeensä paha. Ensinnäkin kohtaus, jossa Eva kertoo Kevinille olevansa raskaana ja toteaa, että perhe tottuu kyllä pian uuteen tulokkaaseen. Kevin vastaa: "Ei se että on tottunut johonkin tarkoita sitä että pitää siitä. Olethan sinäkin tottunut minuun." Saattaa olla että olen yön aikana paisutellut kohtausta mielessäni, mutta voisin vaikka vannoa, että Kevinin ääni värisee ja hän anoo katsellaan Evaa kiistämään sanoman totuudenmukaisuuden. Toiseksi kohtaus, jossa Ezra Millerin esittämä teini-Kevin kuulee vahingossa vanhempiensa puhuvan avioerosta. Franklin sanoo, että joskus asiat voivat kuulostaa vääriltä kun ne kuulee irrallaan kontekstista. Kevin vastaa: "Miksi en tuntisi kontekstia? Minähän olen se konteksti." Tässäkin lausahduksessa kuulin ja näin katkeruutta ja surua, enkä lainkaan ilkeyttä tai pahuutta.

Kirjan lukeneet varmasti muistavat sen vaikuttavan pienen ajanjakson Kevinin lapsuudessa, kun tämä on muutaman päivän ajan kipeä, laskee suojamuurinsa ja käyttäytyy Evaa kohtaan kuin enkeli. Onneksi tämä pieni ajanjakso on onnistuttu mahduttamaan mukaan elokuvaan! Mutta... jos sitä alkaa liikaa miettiä, sekin saa hieman kyseenalaisen merkityksen. Eva lukee sairaalle Kevinille Robin Hoodia sängyssä ja kerrankin Kevin vaikuttaa kiinnostuneelta ja halukkaalta olemaan Evan läheisyydessä. Kiva pieni irrallinen perhehetki muuten takkuisessa arjessa, mutta sen voi halutessaan myös tulkita kaiken kamaluuden alkupisteeksi. Eva nimittäin lukee Kevinille jousiammunnasta, jota Robin Hood kumppaneineen harrastaa. Eikä aikaakaan kun Franklin hankkii Kevinille oman jousipyssyn...

Erityiskiitosta tahdon antaa siitä, että Evan valokuvan katoaminen, joka romaanissa on yksi tärkeistä vihjeistä kertojan epäluotettavuudesta, on siirretty elokuvaan niin fiksusti muuntaen (joskin ehkä hieman teatraalisesti).

Kiinnitän elokuvissa kohtuullisen harvoin huomiota musiikkiin. Pidän lähtökohtana sitä, että jos musiikkia ei juuri huomaa, sehän sopii leffaan kuin nenä päähän. Poikkeuksiakin on, sillä tietysti jotkut biisit saavat vollottamaan ja tulevat siten huomatuiksi, mutta sopivat juuri siksi leffaan kuin nenä päähän. Poikani Kevinissä musiikki tekee mielestäni itsensä näkyväksi, tai no, kuulluksi, sen vuoksi, että se ikään kuin ei sovi elokuvaan. Monet elokuvassa soivista kappaleista ovat alkujaan melko hilpeitä ja kun ne sitten soivat kammottavan masentavan, ahdistavan tai surullisen kohtauksen taustalla, tunnelmasta tulee jotenkin vinksahtanut. Mutta vinksahtaneisuuden äärellähän tässä ollaan. Olipa se vinksahtanut sitten äiti tai poika tai molemmat, tilanne jota elokuva kuvaa on kamaluudessaan aivan käsittämätön.

Lopuksi tahdon vielä harmitella sitä, etten voinut katsoa tätä aivan puhtain mielin. Olisi mielenkiintoista kuulla niiden katsojien näkemyksiä, jotka eivät olleet lukeneet romaania nähdessään elokuvan. Näyttäytyykö Kevin ilkimyksenä vai Eva huonona äitinä? Aavistitteko lopun jo alussa? Yllätyittekö? Pidittekö? Heräsikö halu lukea romaani vai pysyä siitä kaukana? Kommentoiminen on sallittua, samoin kommentoimatta jättäminen.