Farkut pöydälle!

Outi Moilala: Tappajafarkut ja muita vastuuttomia vaatteita (2013)

Vinkkaan tämän kirjan, koska olen juuri virallisesti nimennyt vuoden 2014 teemaksi vaatteet (paperiin lyöty Virallinen Pesukarhuleima), vaikken saanutkaan siitä irti yhtä paljon kuin Rinna Saramäen kirjasta, josta kaikesta päätellen on jo muodostumassa varsinainen hitti. Siinä missä Saramäki lähestyy globaaleja vaateongelmia luomalla myönteisiä mielikuvia vaaleanpunaisena hohtavalla kirjan kannella ja nimeämällä teoksensa Hyvän mielen vaatekaapiksi, Outi Moilala lyö tappajafarkut tiskiin turhia kaunistelematta.

Moilalan kirja ei anna juurikaan vinkkejä oman vaatekaapin koostamiseen, mutta se sisältää paljon kiehtovaa pikkudataa. Tiesittekö esimerkiksi, että H&M:n vaatteita ommeltiin 1980-luvulla Suomessa? Minä en! Entä tiesittekö vaatebisneksen olevan ihan oikeasti niin likaista, että ihmisiä tapetaan sen vuoksi? Minä en! Tiesittekö, että yleensä kaikkien rikkaimmat ovat niitä pahimpia roistoja? No okei, tämän Disney ja Robin Hood opettivat...

Hämmennyin suuresti myös monista omistussuhteista, joita Moilala listaa ja muistin jälleen nuoruudessani paljon käytetyn termin ylikansalliset yhtiöt. Ehkä voisi puhua myös konvergenssista - omistuksen keskittymisestä. Tiesittekö vaikka sen, että sama yhtiö omistaa Onlyn, Vero Modan, Vilan, Selectedin ja Piecesin? Jos ette, niin nyt varmaan ajattelette: "No ilmankos...", kuten minä. Tässä ei sinänsä ole mitään epäeettistä, mutta omistussuhteista on ihan mielenkiintoista olla vähän perillä. Onko ihme, että kaikista kaupoista tuntuu välillä löytyvän vain samoja juttuja eikä mitään järkevää, kun periaatteessa samoja juttuja myydään meille vain eri nimillä?

Ensimmäiset parikymmentä sivua luin jatkuvasti knoppitietoja kirjasta ääneen. Sitten yleisöni kieltäytyi enää uskomasta niitä, koska ne alkoivat kuulostaa niin uskomattomilta. Kirja herätteleekin alkuun tehokkaasti, mutta alkaa pian puolivälin tienoilla pikemminkin unettaa. Lyhenteitä, kampanjoita ja järjestöjä ladellaan niin tiheään tahtiin, ettei perässä jaksa pysyä, ja kun kerran unohtaa jonkin lyhenteen tarkoituksen, on lopusta tarinasta ihan pihalla. Toista puolikasta sinnittelin muutaman sivun kerrallaan yli viikon. Ei voi siis sanoa, että Tappajafarkut olisi yhtä mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kuin Hyvän mielen vaatekaappi. Se puhuu enemmän ja vakavampaa asiaa, mutta jättää asian ehkä hieman etäiseksi peruskuluttajalle, koska varsinaisia vinkkejä eettisistä ostopaikoista ei voi antaa. Lopuksi kirja näet levittelee käsiään ja kertoo, ettei mitään oikeastaan voi ostaa, koska kaikilla on eettisyyden suhteen niin paljon parannettavaa.

Kirjan nimi muuten tulee hiekkapuhalletuista farkuista, joita valmistavat ihmiset eivät kiireen ja/tai tehtaiden pihistelyn vuoksi käytä puhaltaessaan hengityssuojaimia, minkä vuoksi he - usein lapset - sairastuvat silikoosiin, johon sitten kuolevat. Valmiiksi kulutetut farkut ovat Moilalan mukaan syntisin yksittäinen vaatekappale, jonka voi nimetä. Joskus rumuus ja epäeettisyys siis kulkevat käsi kädessä.

KappAhlin alesta bongasin joitain ei-niin-epäeettisiä-kuin-yleensä vaatteita.