Elämää Kirjan jälkeen

Aina välillä käy näin: Kun olen juuri lopettanut jonkin loistavan kirjan, joka on temmannut minut mukaansa voimakkaammin kuin oma elämäni, haluan heti lukea kaikki muutkin loistavat kirjat, joita on olemassa. Aloitan seuraavan kirjan kirjastopinosta, mutta lopetan lukemisen, koska se ei tempaa mukaansa heti ensimmäisillä sivuilla. Poimin seuraavan kirjan ja lopetan senkin kesken. Tätä voi jatkua kauan. Viimeisen kahden päivän aikana olen lopettanut viitisen kirjaa alkusivuille. Seuraa turhautumista. Eikä edes kirjasto ole auki, jotta voisin käydä hakemassa saman tekijän toisen teoksen! Onneksi kesken kirja-ahdinkoni minut kutsuttiin sunnuntaibrunssille Pispalan Pulteriin. Siellä vastaani tuli Iron Sky -menu.

Valitettavasti en voinut toteuttaa Suurta Kulttuuritekoa eli syödä kyseistä menua, koska - no, niin kuin näette - se on aika kuvottava (ja hintava). Elokuvan näkeminen on kuitenkin yhä suunnitelmissani.

Koska minua ei innostanut jatkaa turhauttavaa kirjanhakua, päädyinkin jatkamaan scifipääsiäisen viettoa aika ennalta-arvattavalla tavalla...

Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife) (2009)

Aavistelin, että on äärimmäisen huono idea katsoa tämä leffa kaksi päivää sen jälkeen kun olen lukenut kirjan loppuun. En kuitenkaan malttanut odottaa hetkeäkään, koska mieleni ei ole vielä päästänyt irti tästä tarinasta. Olin kuitenkin niin varautunut pettymykseen ja ärtymykseen, että leffa tuottikin aika positiivisen yllätyksen. Vertailua en tietenkään voinut olla suorittamatta, mutta elokuva pärjäsi siinä ihan hyvin.

Ensinnäkin Rachel McAdams on aivan ilmiömäinen Clarena ja vahvasta roolisuorituksesta näkee, että hän on viettänyt aikaa tutkien kirjaa. Olin jo viiden minuutin kohdalla kyynelissä siitä suorituksesta, jonka McAdams tekee Claren tavatessa Henryn ensi kertaa reaaliajassa.

Toiseksi, elokuva on hyvällä tavalla erilainen kuin kirja, säilyttäen kuitenkin tärkeät peruselementit. (Ehkä eniten pelkäsin, että loppuratkaisulle olisi tehty sama kuin Jodi Picoultin Sisareni puolesta -kirjan filmatisoinnissa.) Tapahtumia on yhdistelty, jatkettu, sovellettu ja lisäilty niin ettei elokuva tunnu vain referaatilta kirjasta, vaan tuo tarinaan jotain uuttakin. Vaikka käänteentekeviä kohtauksia on muutettu rankalla kädellä, oikean tunnelman pystyy silti aistimaan.

Kolmanneksi on hienoa, että aikamatkailulle on luotu selkeät rajat. Korneilta ja liian kummallisilta tilanteilta vältytään kun Henryä ei nähdä ruudussa kahtena samaan aikaan lukuunottamatta alkua, jossa aikuinen Henry matkustaa pienen Henryn luokse. (Kirjassa kohta, jossa Henry harrastaa seksiä itsensä kanssa on suoraan sanoen vähän turhan hämmentävä ja hyvän maun rajoilla.)

Kirjaan verrattuna elokuva nostaa selvemmin esiin ongelmat, joita Henryn aikamatkailu suhteeseen aiheuttaa. Niinpä romantiikka jää alun jälkeen hieman sivuun ja tälle vuosisadan rakkaustarinalle vaikuttaa käyvän vähän samoin kuin Bellan ja Edwardin rakkaudelle Twilight-leffoissa: eihän se mieletön tunne välity leffoista samoin kuin kirjoista. Elokuvan kruunaa kuitenkin lopun kymmenminuuttinen siirapissa uitettu valkosuklaajuustokakku vadelmakastikkeella, ja jäljelle jää samaan aikaan sekä hyvä että paha olo.

Kritiikkiä täytyy antaa kahdesta asiasta. Claren hiukset eivät ole tarpeeksi punaiset ja pitkät koko leffan ajan! Rachel McAdams kommentoi dvd:n ekstrassa, että Claren punainen tukka on kirjassa melkeinpä kuin oma hahmonsa. Olen samaa mieltä, ja vaikka perusidea onkin elokuvassa säilytetty, boheemin punapäätaiteilijan tukka saisi leiskua huomattavasti enemmän.

Lisäksi elokuva voisi hyvin olla pitempi. Nykyään on tavallista filmata pitempiäkin kuin niitä perinteisiä "tuntinelkyt"-leffoja, ja yli 600-sivuinen kirja olisi kyllä mielestäni ansainnut laajemman sovituksen.