Kiireinen kulttuuriviikonloppu

Ihan ensiksi, blogiini on viimeisen viikon aikana tullut sankoin joukoin kävijöitä erilaisilla "hullut päivät leffaliput" -hakusanavariaatioilla. Kerrottakoon siis, että Stockmannin Hullut Päivät alkavat keskiviikkona ja Finnkinon leffalippupaketti maksaa tänä vuonna 74 euroa (outo neljän euron hinnannousu viime vuoteen). Tuttuun tapaan lippupaketissa on kymmenen lippua. Ja kannattaa toimia nopeasti, yleensä liput myydään parissa päivässä loppuun. Akateemisen kirjakaupan kassalla on vähiten jonoa.

Sitten kulttuuritekojen pariin. Olipas melkoinen viikonloppu. Yleensä pelaan viikonloppuisin Mario Kartia ja katson ehkä tuurilla leffan ja lopun aikaa mietin, mitähänsitätekiskauheestiolistekemistäjapitäistehdäjotainhyödyllistämutteioikeinmikäänhuvita, ja sitten olen maanantaina ihan kypsä siihen kamalaan "vapauteen" ja syöksyn melkein innolla töihin - joskin kettuuntuneenaa siitä etten osaa nauttia vapaa-ajasta oikeaoppisesti. Tänä viikonloppuna kokeilinkin ihan toisenlaista lähestymistapaa, heräsin aamulla aikaisin ja olin koko päivän menossa - molempina päivinä. Ei tämäkään niin hirveästi kivempaa ole. Nyt on sellainen fiilis etten ehtinyt levätä yhtään! Mutta mieli on kieltämättä virkeä tavallisen koomaisen sijaan, ja koomaisen osa on valittu riehumisesta uupuneelle ruumiilleni.

Lauantaina kävin aamulla harrastamassa liikuntaa (!) ja lähdin sitten ystäväni kanssa toivottomaksi osoittautuneelle toiviomatkalle kohti juhlamekon ostamista - ystävälleni siis, minulta ei juhlamekkoja puutu, koska ostan niitä kymmenen joka juhannusalennusmyynnistä, ja ongelma on vain se, ettei minua koskaan kutsuta tarpeeksi hienoihin juhliin. Sitten harrastimme hieman tuhkimoleikkejä kun yritin saada kymmeniä erilaisia juhlakenkiä sopimaan jalkoihini, joita ei yksinkertaisesti ole suunniteltu korkokenkiä varten.

Shoppailureissumme, jonka aikana emme ostaneet kerrassaan mitään (!) kruunasi Finnkinon tarjoama elokuvaelämys.

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud & Incredibly Close) (2011)

Yhdeksänvuotiaan Oskarin (Thomas Horn) isä (Tom Hanks) on kuollut World Trade Centerin terrori-iskussa (onko tämä nyt oikein, kyllähän sitä ihan yleisesti sanotaan terrori-iskuksi?) ja Oskar käsittelee asiaa omalla tavallaan. Isän tapana oli järjestää tutkimusretkiä, keksiä arvoituksia ja saada Oskar seikkailemaan ulkomaailmaan ja puhumaan ihmisille. Oskar on hieman ylivilkas, poikkeuksellisen älykäs ja potentiaalisesti Asperger-lapsi, minkä vuoksi hän pelkää vähän kaikkea ja varsinkin muita ihmisiä.

Isänsä kuoleman jälkeen Oskar löytää tämän vaatehuoneesta mystisen avaimen kätkettynä kuoreen, jossa lukee "Black". Oskar uskoo, että kyseessä on uusi löytöretki, ja paneutuu kaikin voimin arvoituksen ratkaisemiseen. Kaikkien New Yorkin Black-nimisten tapaamisesta on hyvä aloittaa. Avukseen Oskar saa pian isoäitinsä mykän vuokralaisen, jonka olemassaoloa verhoaa jonkinlainen salaperäisyys.

En kirjoita tästä nyt syväluotaavaa analyysia, koska muuten tästä tekstistä tulee romaanin mittainen (ja tänään täytyy ehtiä tehdä jotain muutakin), mutta kaikkiaan elokuvaa oli ihan miellyttävä katsoa. Aika ajoin leffa on jotenkin lapsekas, niin että raskaista teemoistaan huolimatta siitä tulee mieleen yläasteikäisille suunnattu seikkailu. Leffan loppu on vähäsen älytön ja erityisen lapsellinen, suorastaan satumainen.

Elokuvassa on paljon samaa tunnelmaa kuin edellisessä Jonathan Safran Foerin kirjaan perustuvassa leffassa Kaikki valaistuu (Everything Is Illuminated) (2005). Se ei ollut mielestäni kummoinen, mutta kirja on lähestulkoon nerokas. Tätäkin elokuvaa katsoessani pystyin näkemään kirjan sen takana ja uskon, että se on todella hyvä. Valitettavasti kirja on toistaiseksi jäänyt suomentamatta (enkä jaksa uskoa suomennokseen kun sitä ei tähän markkinarakoon ole tehty), ja sen sijaan Foerilta on suomennettu myöhempi ei-fiktiivinen Eläinten syömisestä.

Sandra Bullockista sen verran, että tässä leffassa hänellä on melko niukka rooli (joka varmasti avautuu mielenkiintoisena kirjassa), jossa hän ei pääse oikeuksiinsa. Olen vakaasti sitä mieltä, että Bullock on näyttelijänä aliarvostettu. (Siis siitäkin huolimatta, että hän on Oscar-voittaja, mitä yleisesti pidetään yhtenä Akatemian suurista mokista.) Uskon myös, että juuri tämän elokuvan näkeminen sai Bullockin hankkiutumaan botox-piikille ennen tämän vuoden Oscar-gaalaa.

Tampereen kirjamessut Pirkkahallilla 13.-15.4.2012

Sunnuntaina heräsin jälleen aivan poikkeuksellisen aikaisin ja ryntäsin kirjamessuille. Ja vaikka Pirkkahallilla on nykyään joku monimutkainen ja monisanainen nimi, en piittaa pätkääkään, vaan sanon sitä Pirkkahalliksi, ja joskus - halutessani olla erityisen hauska - Purkkahalliksi.

Pirkkahalli oli survoutunut täyteen erilaisia messuja: kotimaanmatkailumessut, puutarhamessut, keräilymessut, viinimessut ja kirjamessut. Vaikka halli on aika iso, täytyy sanoa, että kirjamessujen osuus siitä oli hätkähdyttävän pieni (samoin viinimessujen, joita voisi kuvailla paremmin sanalla baarikarsina). Se olikin niin nopeasti koluttu, että ehdin tutustua myös kaikkiin muihin messuihin. Ainoa ohjelmanumero jonka kirjamessuilla kävin kuuntelemassa oli Salla Simukan haastattelu Jäljellä-kirjan tiimoilta. Valitettavasti haastattelussa ei käynyt ilmi mitään uutta ja jännittävää, koska olin käynyt aiemmin lukemassa samat asiat täältä. Mutta täytyy sanoa, että olen kirjan suhteen toiveikas. (Vuodesta 2012 näyttäisi tulevan minulle varsinainen scifivuosi.)

Ainoa ostos, jonka messuilta tein, oli Jukka Niemisen uutuuskirja Zombievyöhyke. Lyön vetoa, ettei kukaan kirjabloggari ole koskaan kuullutkaan Jukka Niemisestä, ja se on ihan ymmärrettävää. Nieminen on Sinikivi-lehden (entinen Hermeetikko) liikkeellepaneva voima, salaliittoteoreetikko ja omakustannekirjailija. Nyt Nieminen on ottanut harppauksen kohti fiktiota ja kirjoittanut tämän kauhukertomuksen. Ja haluan korostaa, etten ostanut tätä kirjaa itselleni.

Nieminen oli kuitenkin varsin mukavan oloinen heppu, sillä minun kärsiessäni käteisen puutteesta hän tarjosi mahdollisuutta maksaa kirja myöhemmin hänen tililleen. Tulin hyvälle mielelle siitä, että maailmassa on vielä tällaista luottamusta ihmisiin. Ja luonnollisesti sain kirjaan tekijän signeerauksen.

Varsinaiset löytöni tein vasta kirjamessujen jälkeen lähdettyäni Keskustorille peräkonttikirppikselle. (Vielä kun olen kävellyt tyhjennetyssä Tammerkoskessa, voin sanoa itseäni aidoksi tamperelaiseksi!) Näky oli uskomaton ja häkellytti minut niin etten tajunnut edes ottaa siitä valokuvaa. Autoja oli silmän kantamattomiin ja puoli tuntia kierreltyäni olin aidosti ahdistunut siitä, miten paljon ihmisillä on turhaa roinaa, jota kukaan ei halua. Olin kuitenkin iloinen saadessani keventää kahden ihmisen taakkaa vapauttamalla toisen heistä yhdestä pesukarhupehmolelusta, ja toisen yhdestä kirjasta.

Tämä hassu pieni kirja josta pulitin 50 senttiä on minulle todellinen aarre, sillä omistan ennestään vain kaksi pesukarhuista kertovaa kirjaa. (Voisi kai sanoa, että olen jonkinlainen pesukarhuharrastaja.) Kirja on kuin paksu aikuistenromaani pienoiskoossa ja mikä parasta, siinä on värikuvia! (Pesukarhuista!!!) Tarina on kirjoitettu Ranskassa 1960-luvulla ja se on julkaistu Suomessa Kultatähti-sarjassa. Kirjan sivuilta näkyy, että joku onnellinen lapsi on käyttänyt sitä ahkerasti niin värityskirjana kuin kirjallisuudentutkimuksen kohteenakin (sillä sanoja on alleviivattu, laitettu sulkeisiin ja merkitty erinäisillä muilla keinoilla).

Viikonloppu oli siis kiireinen, mutta antoisa!

Ps. Facebook-ryhmäni on jo kerännyt sankoin joukoin tykkääjiä. Tykkää sinäkin!