Valheita, hömppää ja pari lonkeroa välissä

Jee! Kahden viikon loma arkisesta aherruksesta alkaa nyt. Maanantai-iltana on aika kääntää nenä kohti Sodankylää ja Midnight Sun Film Festivalia, jotta voin... hetkinen, mennä töihin ilman palkkaa! Mutta ennen kaikkea siis hankkia lisää kulttuurikokemuksia ja nukahdella elokuviin ilmaiseksi. Palaan tähän asiaan vielä myöhemmin ennen lähtöäni. Nyt ajattelin referoida hieman paria viimeksi kulunutta viikkoa, koska vastaan ei oikein ole tullut sellaista kulttuurielämystä, jolle jaksaisin omistaa kokonaisen postauksen.

Viime viikolla ennätyksellisen tuskallinen ja pitkäkestoinen siitepölykausi alkoi viimein hellittää otettaan ja voin ilokseni kertoa, että olen saanut jälleen palata sänkyyn nukkumaan! (Kolmisen viikkoa nukuin sohvalla, koska en ensinnäkään pölyämiseltä saanut unta ja öitä oli mukavampi viettää dvd-soittimen seurassa. Toiseksi jos olisin nukkunut sängyssä, ei myöskään avomieheni olisi siltä hinkumiselta ja yskimiseltä saanut nukuttua. Kolmanneksi, avomieheni valitsi mieluummin ikkunan auki pitämisen kuin minut. Niisk.) Vietin kuitenkin varmuuden vuoksi sohvalla vielä muutaman ylimääräisen yön, sillä onnistuin pyydystämään kirjastosta Paljastavat valheet (Lie to me) -sarjan kakkoskauden (2010).

Tutustuin sarjaan sen ensimmäisen tuotantokauden myötä viime joulukuussa, jolloin olin ihan uskomattoman kipeä (silmätulehdus, korvatulehdus, kuumetta ja koko hoito) ja vietin myös päivät sohvalla röhnöttäen. Tykästyin sarjaan kovasti silloin. Idea on lähtöisin tosielämästä ja tieteestä, valheita bongaileva firma mielenkiintoinen, keissit keskenään tarpeeksi erilaisia ja joka jaksosta oppii jotain uutta. Suurin viehätys piilee kuitenkin päähenkilö Cal Lightmanissa (Tim Roth), joka on hieman erikoinen, mutta pohjimmiltaan vallan hyvä tyyppi, jolla on melkoinen huumorintaju ja epäterveelliset elintavat. Lightmanin persoona on suurin syy siihen, että sarjaa jaksaa katsella, mutta kiinnostusta ylläpitää myös Kelli Williams tohtori Gillian Fosterina, sillä häneen rakastuin jo vuoden 1994 tv-elokuvassa Lumen saartamat. Lisäksi Lightman Groupissa vaikuttavat kuuma latinokaunotar Ria (Monica Raymund) ja erittäin söpö naapurinpoika Loker (Brendan Hines). Hahmojen moniulotteisuuteen on satsattu yhtä paljon kuin heidän ulkonäköönsä, mikä tekee sarjasta viihdyttävän katsella.

Sarjassa on paljon samaa kuin Housessa: eksentrinen tohtori, jota kollegat joskus epäilevät, mutta joka lähes aina on oikeassa, jokainen jakso noudattaa suunnilleen samaa kaavaa vaikka kulissit vaihtuvat, ja kaiken taustalla etenee henkilöhahmojen yksityiselämistä muodostuva suurempi juoni tuskallisen hitaasti. Kakkoskausi laajensi kivasti henkilöhahmojen yksityiselämän puolelle, mutta Lightman Groupin saamat toimeksiannot liittyivät yhä enemmän rikoksiin. Pommeja räjähteli enemmän kuin laki sallii, eivätkä monimutkaiset mafia- tai pokerikuviot oikein jaksaneet innostaa. Onneksi välissä oli yksi virkistävä psykopaattijakso.

Viime viikonloppuna jouduin taas hampaat irvessä asettelemaan päähäni 3D-lasit, jotka vaikuttavat käyvän kerta kerralta epämukavimmiksi, kun avomieheni raahasi minut katsomaan Prometheuksen (2012). Laseja lukuun ottamatta olin positiivisesti yllättynyt. Ensinnäkään en pudonnut juonesta kertaakaan kärryiltä, mikä tapahtuu lähes aina kun katson avomieheni valitsemaa leffaa. Toiseksi, leffassa ei ole yhtään tylsää hetkeä, eikä se edes tuntunut yli kaksituntiselta. Kolmanneksi, elokuvassa ei ole liikaa lonkeroita. Noomi Rapace on pääroolissa viehättävä, pehmo josta loppua kohti kuoriutuukin aikamoinen kovis.

Miehisen leffan jälkeen siirryinkin sitten aivan kentän toiselle laidalle ja lukaisin kolmessa päivässä Lauren Weisbergerin Haluan Harry Winstonin (2008), jonka löysin kirjaston kierrätyskirjahyllystä. (Kun vein sen luettuani sinne takaisin, kirja katosi silmieni edessä puolen minuutin sisällä.) Hömppämittarini kilahti kirjan paineesta rikki jo muutaman sivun jälkeen ja totesin kohdanneeni Aidon Chick lit -teoksen. Tämän chick litimpää ei varmaan voi ollakaan. Jopa Bridget Jones on syvällinen Weisbergerin naishahmojen rinnalla. Tarina kyllä tempaisi mukaansa ja kirjaa oli helppo lukea pari sivua kerrallaan bussimatkoilla, mutta jotenkin se sai omatuntoni kolkuttelemaan, kun olisin voinut senkin ajan käyttää johonkin mieltä avartavampaan kirjallisuuteen. Mutta hei, kesä - mikä ihana tekosyy! (Ja sitä paitsi juuri jotain tällaista kaipasinkin takuttuani Dickensin Kaksi kaupunkia -teoksen kimpussa ja lopetettuani sen sitten sadan sivun jälkeen kesken, koska se oli kuolettavan tylsä.)

Tällä viikolla olen viimeistellyt kirjahyllyni kevätsiivousta ja raahannut päivittäin kasan kirjoja kirppispöydälle, jonka varasin kimpassa ystäväni kanssa. Kirjat ovatkin kadonneet pöydältä ennätyksellisen nopeasti, mikä tekee minut iloiseksi, koska a) ihmiset lukevat vieläkin kirjoja! b) saan rahaa c) kirjahyllyyni vapautuu tilaa uusille heräteostoksille.

Parhaillaan luen John Ajvide Lindqvistin kirjaa Kultatukka, tähtönen (2011), joka on tähän mennessä ollut aivan yhtä koukuttava ja karmiva kuin Ystävät hämärän jälkeen. Palan nytkin halusta päästä takaisin sen kimppuun.

Huomenna vakaa aikomukseni on juhlistaa loman alkua ystävieni ja siiderin seurassa. Juhlinta alkaa kuitenkin sivistyneissä merkeissä Plevnasta, jossa näytetään underground-henkinen taidepläjäys nimeltä Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman) (2012). 3D-laseilta onneksi sentään vältytään.