Reidar Palmgren: Jalat edellä (2001)
Kesäinen Kirjavuoren valloitus jatkui Reidar Palmgrenin esikoisteoksella, joka aikanaan voitti sekä Helsingin Sanomien että Akateemisen Kirjakaupan esikoiskirjapalkinnot. Oletettavasti tämä on joskus jostain kirpparilta tarttunut mukaani ja kirjan välistä löytynyt kuitti kertoi, että edellinenkin omistaja on maksanut kirjasta Akateemisen alessa vain 2,90 euroa. Sekös kirjailijaa kismittäisi. Satuin nimittäin (no okei, ei se ihan sattumaa ollut, sillä pienenä olin Elämän suolassa näytelleeseen Reidar Palmgreniin hyvin rakastunut) kerran kirjailijailtaan, jossa Palmgren oli yhtenä kirjailijoista, ja muistan elävästi hänen sanoneen, että jos henkilö haluaa lukea kirjan, on hänen kohtuullista maksaa siitä täysi hinta, eikä löytää sitä alekorista, koska siten kirjailija saa palkkansa. Olen kantanut tästä kommentista kaunaa viitisen vuotta, mikä on osaltaan edistänyt kahden Palmgrenin romaanin pölyttymistä hyllyssäni. Nyt olen kuitenkin valmis, jos en aivan antamaan kommenttia anteeksi, niin ainakin siirtämään sen eri hyllylle kirjailijan teosten kanssa.
Jos en aivan väärin muista, Palmgren kertoi samaisessa kirjailijaillassa päättäneensä kirjoittaa romaanin, koska oli näyttelijäntöiden ollessa kortilla pahasti uuden ammatin tarpeessa. Romaani syntyi lyhyessä ajassa - kuinka lyhyessä, sitä en enää lähde vuosien jälkeen veikkailemaan kun en muista. Luonnollisesti tällä taustatiedolla luettuna kirja myös vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta. Voin melkein nähdä mielessäni, kuinka kirjailija takoo näppäimiä kirjoituskone sauhuten (tietokone ei oikein istu mielikuvaani) ja hohottaa välillä teatraalisesti luomukselleen, terävät kulmahampaat välkähdellen (eikö teistäkin Palmgrenissa ole jotain susimaista?).
Saattaisin nimittäin hohottaa itsekin ääneen, jos joskus sattuisi käymään niin, että lukisin kirjan uudelleen. Näin ensimmäistä kertaa sitä lukiessani tyydyin kääntelemään sivuja silmät ymmyrkäisinä ja ehkä välillä suukin fiksun näköisesti auki.
Risto on kolmikymppinen mies, Tero-pojan isä ja onnettomasti naimisissa. Hän on lakimiestoimistossa töissä, kiireinen mies, turhautunut työhönsä, avioliittoonsa ja muihin ihmisiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyhmiä. Rhodoksen-lomalla alkanut suhde lettipäiseen Marikaankin on alkanut maistua puulta, mutta sitä ei voi lopettaa, koska Marika on niin rakastunut. Katja-vaimosta taas ei voi ottaa eroa, koska tämä varmaan tappaisi itsensä tai kuolisi suruun. Ja koska heillä on yhteinen poika, jolle Risto ei millään keksi synttärilahjaa, vaikka merkkipäivä oli jo pari viikkoa aiemmin. Kaikkea tätä länsimaista synkeyttään Risto purkaa enimmäkseen ajattelemalla kanssaihmisistään murhanhimoisia ajatuksia ja pistämällä välillä pystyyn tempauksen, jossa joku joutuu perin pohjin nöyryytetyksi. Viha ja uhma suorastaan räiskyvät kirjan sivuilta ja tekevät siitä niin vetävän: tulee tunne, että kirja vetää turpaan jos sen lopettaa kesken.
Jalat edellä on mahdollisimman kaukana kaikista lukutottumuksistani:
suomalainen, miehen kirjoittama, ei jaettu inhimillisen pituisiin
lukuihin, vain ulkoiset seikat mainitakseni. Ja silti olin koukussa
alusta asti. Koskaan en ole lukenut näin överiksi vedetyn miehistä
kertomusta itsekkään umpik**ipään päähenkilön näkökulmasta käsin.
Meininki on niin arkisen tavanomaista, että on lähestulkoon absurdia.
Kunnes kirjassa tapahtuu käänne ja mopo karkaa aivan käsistä. Nautin lukukokemuksesta hillittömästi, etenkin sen vuoksi, että teos on niin pahasti kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolella. Loppuratkaisu jätti minut hieman hölmistyneeksi ja on jossain määrin vähän keskenkasvuisen oloinen, mutta annettakoon se esikoisromaanille anteeksi.
Olen aiemmin kuunnellut Palmgrenin Lentämisen alkeet äänikirjana ja tykkäsin kyllä siitäkin, mutta jos en ihan väärin muista, se on hyvin, hyvin erilainen kuin Jalat edellä. Suhtaudun vähän ennakkoluuloisesti tällaisiin alanvaihtamistarinoihin, joissa jostain aivan muusta tunnetuksi tulleet julkkikset päättävät ryhtyä kirjailijoiksi. Näiden kahden teoksen perusteella voin kuitenkin hyvillä mielin tuumata, että Palmgrenin kohdalla ennakkoluulot ovat turhia ja miehellä on taito hyppysissään - etenkin mikäli tämä romaani tosiaan on kirjoitettu hyvin lyhyessä ajassa. Tunneli nököttää vielä hyllyssä lukematta ja odotan mielenkiinnolla, millaiseksi se mahtaakaan paljastua.
Kirjavuorestani on kavuttavana enää kaksi kolmasosaa - täältä tullaan huippu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti