torstai 24. tammikuuta 2013

Ken-nukesta tuli isona oikea elokuvaohjaaja


18/365
Argo (2012)

Oscar-ehdokasleffojen katseleminen on siitä kiva juttu, että alkuvuodesta tulee aina katsottua paljon leffoja, joita en ikinä muuten tulisi nähneeksi. Tammi-helmikuussa tapitankin aina tiiviisti niitä ja loppuvuoden katson niin paljon hömppää kuin tahdon. Ben Affleckin kolmas pitkä ohjaustyö Argo on juuri sellainen elokuva, johon en kiinnittäisi muuten mitään huomiota, enkä tiennyt lainkaan mistä on kyse mennessäni sitä katsomaan.

Tositapahtumiin perustuva Argo kertoo 1970-80-lukujen vaihteen Iranin panttivankikriisistä. Vanha shaahi on syösty vallasta ja Yhdysvallat on ottanut tämän suojelukseensa. Iranilaiset mellakoivat ja haluavat shaahin luovutettavaksi, jotta hänet voitaisiin asianmukaisesti hirttää. Amerikka on kuitenkin taipumaton ja iranilaiset hyökkäävät suurlähetystöön ottaen useita panttivankkeja. Suurlähetystön työntekijöistä kuusi onnistuu pakenemaan ja piiloutumaan Kanadan suurlähettilään kotiin.

Amerikassa tilannetta pohditaan usean kuukauden ajan ja lopulta päätetään pelastaa nämä kuusi paennutta kotimaahan. Apuun kutsutaan CIA:n pakospelialisti Tony Mendez (Ben Affleck). Surullisen koiranpennun näköinen Mendez ottaa amerikkalaisten vapautuksen sydämenasiakseen ja keksii pian juonen, joka on niin älytön, että saattaa jopa toimia.

Argo on paperilla tylsä historiallinen draama, mutta valkokankaalla se kasvaa melkein trilleriksi, kun pakomatkan monia kompastuskiviä saa jännittää henkeä pidätellen. Leffassa on samanlaista Oscar-täkyilyä kuin viime vuonna Hugossa ja The Artistissa, sillä niiden tapaan Argo kiinnittyy elokuvateollisuuden maailmaan. Tälle aspektille suodaan kuitenkin lopulta aika vähän huomiota ja pienestä höpsöttelyjuonesta huolimatta elokuva on oikein vakavasti otettava poliittinen jännäri.

Oscareissa Argo on ehdolla kategorioissa paras elokuva, miessivuosa (Alan Arkin), sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, musiikki, äänitehosteet ja äänitys. Ihan hyvin ehdokkuus olisi voinut tulla myös kategoriassa meikki ja hiukset, niin aidosti 1970-luvulla elokuvassa ollaan. Musiikkia en kieltämättä elokuvassa edes huomannut kun jännitin niin kiihkeästi karanneiden kohtaloa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti