Vielä pari tyttöklassikkoa

12/365

Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta (1894)

Suom. Laila Järvinen

Tämä oli viimeinen kuudesta tyttökirjasta, jotka luin (edelleen vasta tulevaa - tai sain sentään jo otsikon kirjoitettua) tyttökirjaesseetäni varten. Ihmettelin tosin suuresti, miten kirja on eksynyt kurssin lukulistalle, sillä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Kirjastostakin piti kaivaa se yksi ainoa homehtunut painos varastosta, eikä kirja edes mielestäni osoittautunut tyttökirjaksi.

Tarina kertoo yhdeksänhenkisestä Woolcottin perheestä, jonka seitsemästä lapsesta vanhin on 16-vuotias ja nuorin vuoden vanha. Äitipuoli Ester on itsekin vasta kahdenkymmenen ja ainoastaan nuorin lapsi on hänen omansa. Niinpä taloa, jossa perhe asuu, kutsutaankin syystä Hyrskynmyrskyksi.

Lapset ovat kukin omalla tavallaan kovia keppostelemaan, eikä mikään oppi mene heidän päähänsä edes sillä, että kapteeni Woolcott armotta pieksee keppostelijat. Eräänä päivänä 13-vuotias Judy ylittää rajansa niin pahanpäiväisesti, että isä lähettää hänet julmasti yksin sisäoppilaitokseen. Tässä vaiheessa kuvittelin, että kenties tyttökirjaosuus nyt alkaa ja siirrytään tarkastelemaan, kuinka Judy koulussa oppii ihmisten tavoille. Vielä mitä. Keppostelu jatkuu kotona samaan malliin kuin ennenkin ja elämä jatkuu ilman Judya... kunnes tämä päättää karata koulusta.

Lasten luontoretkellä tapahtuu jotain käänteentekevää, jota ei jäädä kovin tarkasti analysoimaan, vaan kerrotaan lyhyesti kaikkien hieman muuttuneen sen jälkeen ja kapteenin pitäneen lapsistaan hieman enemmän, vaikkei hän sitä osannutkaan osoittaa. Turner kirjoitti kirjalle vielä kolme seuraajaa, joissa Woolcottin perheen jäsenet seikkailevat.

Tarinan opetus niin vanhemmille kuin teinitytöille lienee: älä kiristä korsettia liian tiukalle!

13/365

Pikku naisia (Little Women) (1994)

Sisältää juonipaljastuksia!

Tyttökirjaurakan päätteeksi lapsuuteni suosikkielokuva sattuikin sopivasti tulemaan telkkarista. Leffa kattaa ilmeisesti molemmat kirjan osat, joista ensimmäinen on hämäävästi nimeltään Pikku naisia (ja toinen ei-hämäävästi Pikku naisia II - hämäävyys syntyy siis siitä, että puhuttaessa Pikku naisista voidaan tarkoittaa joko vain ensimmäistä osaa tai molempia osia yhdessä). Tarinan ensimmäinen puolikas on aina ollut lähempänä sydäntäni, sillä aiemmin mainitsemani anime-elokuva, jonka katsoin suunnilleen tuhat kertaa ennen kuin Winona Ryder hyppäsi Jon saappaisiin, käsitti vain sen.

No niin, nyt tietysti eksyin matkalle Googleen ja sain havaita, ettei kyseessä edes ollut elokuva, vaan sarja, joka oli sumeilematta leikelty Suomeen elokuvan mittaiseksi pätkäksi (niin kuin Hopeanuolellekin tehtiin) - ja että animesarjoja on Pikku naisista tehty ainakin kaksi, ja että ainakin toinen niistä itse asiassa kattaa molempien kirjojen tapahtumat. Näin Internet romuttaa lapsuusmuistot.

Joka tapauksessa siis tämänkin elokuvan sydän on se ensimmäinen puolikas, kaunis ja idyllinen lapsuuden aika Marchin perheen kodissa sodan aikana. Aika päättyy perheen vanhimman tyttären Megin (Trini Alvarado) kihlaukseen ja siihen mennessä perhe on selvinnyt kaikista murheistaan kuiville. Kirjan viimeisillä sivuilla vietetään iloista joulunaikaa jälleennäkemisen ja rakkauden merkeissä.

Sitten alkaa aikuisuus. Meg muuttaa miehensä kanssa asumaan, Amy (lapsena pienenpieni Kirsten Dunst ja myöhemmin Samantha Mathis) matkustaa Eurooppaan Marchin tädin seuraneitinä opettelemaan maalausta ja Jo (Winona Ryder) riitaantuu Laurien (Christian Bale) kanssa annettuaan tälle rukkaset, mikä ajaa Laurien rilluttelemaan ja Jon lopulta karuun ja pelottavaan New Yorkiin kokeilemaan siipiään kirjailijana. Suloinen, sairaalloinen ja ujo Beth (Claire Danes) taas jää ihan yksin lapsuudenkotiin pitämään vanhemmilleen seuraa.

Vaikka tämän ajan pitäisi olla iloista ja useimmille nuorille se kai onkin, en voi välttyä tunteelta, että elokuvan toisessa puoliskossa on jotain kovin, kovin surullista. Perheen sirpaloitumista ympäriinsä ei voi kestää, niin kuin ei Bethin kuolemaakaan, tai sitä, etteivät Jo ja Laurie päädy lopulta yhteen, eikä edes sitä, että Laurie ja Amy päätyvät, sillä juttu vaikuttaa molempien osalta hieman "tyytymiseltä". Olisinkin kannattanut - jos minulla siihen aikaan olisi mielipiteitä ollut - elokuvan filmaamista kahdessa osassa. Niin oltaisiin saatu ainakin yksi kiistatta onnellinen loppu.

Kiitettävää elokuvassa on se, että siitä on jätetty kirjan opettavainen sävy kokonaan pois ja lisätty kenties ripaus feminismiä.