Ei vanhene koskaan

Seppo Jokinen: Sana sanaa vastaan (2009)

Teiniaikoina yksi suosikkisarjoistani (jota kukaan muu ei katsonut) oli Maikkarilta tullut Todistettavasti syyllinen (Cold case). Siinä Lily Rush -niminen söpöläinen ratkoi vanhoja selvittämättä jääneitä rikoksia. Cold case eli "kylmennyt juttu" on selvittämättä jäänyt rikos tai oletettu tapaturma, jota ei enää tutkita, mutta joka uusien vihjeiden ilmaantuessa avataan uudelleen tutkittavaksi.

Tällä kertaa komisario Koskinen päätyy tutkimaan sellaista tapausta 1970-luvun lakkotalvelta. Vanha nainen löydetään asunnostaan oltuaan jo pari kuukautta kuolleena. Kuolemaan ei liity rikosta, mutta naisen Raamatun välistä löytyy kirje, joka saa Koskisen nenän vainuamaan muitakin raatoja. Pian poliisin arkistoista löytyykin tapaus, jota on pidetty tapaturmana, mutta jonka tuntomerkit sopivat kirjeessä vihjailtuun "veljessurmaan". Kumma kyllä Koskisen pomo ei edes ole vihainen resurssien tuhlaamisesta ikivanhaan juttuun, sillä kuten tiedämme, murha ei vanhene koskaan.

Samaan aikaan Tampereella osoitetaan mieltä ja jopa nälkälakkoillaan vanhan Vuolteenkatu 22:ssa sijaitsevan puutalon puolesta. Mielenosoittajia häiritään ja pian kyseinen häirikkö löydetään talon pihasta kuolleena. Koskisen on kuitenkin vaikea uskoa, että henkirikos olisi mielenosoittajien tekosia. Tutkimukset vievät hänet aina Tampereen korruptoituneimpien hallintokoneiston osasten luo.

Mielenosoittajajuttu ei ole kirjassa kovin kiinnostava, mutta vanhassa mysteerissä on taikaa. Lisäksi Sana sanaa vastaan on jälleen varsin kiehtova mitä henkilöiden yksityiselämään tulee. Koskisen ja Raijan uudelleenlämmittely-yritys on nuupahtanut heti alkuunsa ja komisario viilettää jälleen sinkkuna. Vaan ei kauan. Samassa talossa asuva kotisairaanhoitaja Linnea tulee ilmoittamaan Koskiselle polkupyöränsä katoamisesta ja palkitsee sen löytäjän ylitsevuotavasti. Jess! Koskisella on vihdoin tervettä säpinää tasapainoisen ja mukavan naisen kanssa, joka ei ole tämän ex-vaimo.

Pekillä puolestaan on edessään vieläkin kovempi paikka, sillä hänet ollaan raahaamassa alttarille. Ja raahaamiselta touhu nimenomaan vaikuttaa, eihän vanhaa parkettien partaveistä hevin kesytetä. Koskinen nakitetaan bestmanin puuhaan lähinnä siksi että tämä näyttäisi komealta pingviinipuvussa alttarilla. Onneksi polttareista kiinnostuneita järjestäjiä ilmoittautuu ovista ja ikkunoista Koskisen avuksi. Huimia suunnitelmia laadittaessa Pekistä tosin paljastuu parikin heikkoa kohtaa ja polttarit lässähtävät lähinnä lihan himoihin keskittyviksi bakkanaaleiksi.

Ulla, joka edellisessä kirjassa repsahti ryyppäämään on kerännyt itsensä ja palannut töihin, mutta käyttäytyy jatkuvasti kuin takalistoon ammuttu karhu ja työilmapiirissä on rutkasti parantamisen varaa. Koskisen sihteeri Taru puolestaan on taas paksuna ja edessä on jälleen vaativa sijaisen kouluttaminen. Luttinen, joka pari kirjaa aiemmin sai jonkin sortin hermoromahduksen, on ohjautunut itselleen paremmin sopiviin töihin muualle. Harmi, sillä tykkäsin yli-innokkaasta ja ryhdikkäästä hahmosta.

Tämä kirja keskittyy harvinaisen paljon Tampereen keskustan liepeille. Vappu Ilmi Inkeri Nurminen löydetään kuolleena kotoaan Lähteenkadulta, joka on Sorsapuiston ja Tampere-talon liepeillä. Vuolteenkatu 22 sijaitsee myös aivan niiden ja yliopiston vieressä. Kirjassa vanhan puutalon paikalle suunnitellaan valtavaa hotellia, josta olisi Tampereen muikeimmat näköalat ja joka olisi kävelymatkan päässä niin rautatieasemalta kuin linja-autoasemalta. Vaaleanpunainen puutalo on edelleen pystyssä Vuolteenkatu 22:ssa, enkä tiedä onko sen purkamisesta todellisuudessa käyty vääntöä vai onko kaikki Jokisen mielikuvituksen tuotetta. Kovin kauas kyseiseltä paikalta ei kuitenkaan tarvitse kävellä päätyäkseen alle vuoden vanhan Torni-hotellin luo, joka on nykyään Suomen korkein hotelli. Kuva on otettu alkuvuonna 2014 kun Tornin siluetti alkoi olla jo melko hallitseva, mutta rakennusurakka oli edelleen kesken.

Lähellä hotellia sijaitsee myös kulttuuriravintola ja teatteri Telakka, jossa Koskinen ja Lundelin haastattelevat todistajaa.

"Telakka oli opiskelijoiden, näyttelijöiden ja kaikenkarvaisten taiteilijoiden suosima paikka. Se oli saneerattu sata vuotta vanhaan viljamakasiiniin. Tunnelma sisällä oli salamyhkäisen hämyinen. Parrukatto oli matalalla, ja se sai Koskisen mittaisen miehen vetämään päätään vaistomaisesti kyyryyn."

Telakka oli minulle varsinainen kiintopiste ja oikeastaan koko Tampereen symboli ollessani teini-ikäinen ja luuhatessani täällä vähintään kaikki viikonloput. Noihin aikoihin päätin mm. että häitäni juhlittaisiin Telakalla ja niissä soittaisivat ainakin Ville Leinonen ja Janne Laurila, sekä kenties liuta musisoivia ystäviäni (joita siihen aikaan oli paljon). Kymmenisen vuotta myöhemmin olin oikeasti menossa naimisiin ja haaveeni häistä olivat pysyneet melko samanlaisina koko tuon ajan. Leinonen ja Laurila tosiaankin musisoivat häissämme ja harkitsimme myös Telakkaa juhlapaikaksi. Lopulta kuitenkin budjetti ja käytännön järjestelyt ohjasivat valintaa, joka osui toiseen kirjassa mainittuun paikkaan: Nekalan siirtolapuutarhalle, jossa meillä viime kesään saakka oli mökki. Kolme ensimmäistä kuvaa on otettu mökillä viime keväänä. Siirtolapuutarhalla Koskinen ja Ulla käyvät haastattelemassa kolmekymmentä vuotta vanhan hukkumistapauksen todistajaa.

"Nekalan siirtolapuutarha oli autioitunut entisestään. Pihat olivat tyhjät ja mökkien ovet säpissä. Tuuli ja sade riipoivat puista lehtiä, eikä kukaan ollut niitä enää pihapoluilta haravoimassa. Rastasparvi vain nautti syksyn suomasta vapaudesta. Pensaista löytyi poimimatta jääneitä marjoja ja puiden juurilta ihanan juovuttavia, ylikypsiä omenoita."