Runollinen päätös lomalle

6/365

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (1923)

Suom. I. K. Inha

Olen tällä ikuisuuden jatkuneella, mutta valitettavasti tänään päättyvällä joululomallani lueskellut tyttökirjoja tulevaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa käsittelevää esseetäni varten. Ennen Pientä runotyttöä tulin lukeneeksi Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan, Jean Websterin Setä Pitkäsäären ja Johanna Spyrin Pikku Heidin. Pari klassikkoa on vielä lukematta. Oli jo aikakin ottaa vanhat tyttökirjat hyppysiin, sillä Heidin tarinaa lukuun ottamatta kaikki olivat minulle entuudestaan tuttuja vain tv- tai elokuva-adaptaatioina.

Niin kuin kaikki muutkin näiden tyttökirjojen sankarittaret, Pienen runotytön Emilia jää orvoksi ja hänet viskataan keskelle uusia, pelottavia olosuhteita - tai uusia jännittäviä seikkailuja, niin kuin Emilia pian tilanteen näkee. Emilian isän kuoltua hän jää jo aiemmin kuolleen äitinsä suvun armoille, eikä kukaan tarjoudu vapaaehtoisesti ottamaan häntä luokseen. Suvun Emilia-arpajaisissa päävoitto lankeaa Uuden Kuun vanhapiikasisaruksille, Elisabet-tädille ja Laura-tädille.

Elisabet vaikuttaa pitkään varsinaiselta pahuuden ruumiillistumalta, jonka mielestä ihan kaikki hauska on syntiä, tai vähintäänkin muuten vaan väärin. Välillä tämän motiivit tuntuvat käsittämättömiltä ja käskytys ja kaiken kieltäminen kerrassaan julmalta, vaikka ymmärränkin aikuisia ihmisiä jo vähän paremmin kuin Emilia. Tällainen "överi-ilkeä" vanhapiikahahmo kuuluu kuitenkin ilmeisesti olennaisena osana tyttökirjatraditioon, sillä sekä Pikku Heidistä että Pikku prinsessasta löytyy vastaava pahis. Kummallista on se, että kaikille heille on yhteistä inho kissoja - erityisesti pentuja - kohtaan. (Kummallista se on siksi, että kun nykyisin ajattelemme vanhempaa naimatonta naista, kuvittelemme tälle aina vähintään kaksikymmentä kissaa seuraa pitämään. Mistähän sekin mielleyhtymä juontuu?) Laura-täti on kuitenkin mukava ja pitää Emiliasta, samoin kuin runoja mielessään rustaava "yksinkertainen" Jimmy-serkku. Lopulta Elisabetissakin on havaittavissa hienon hienoa pehmenemistä ja jopa kiintymystä Emiliaa kohtaan.

Näistä joululoman tyttökirjoista Pieni runotyttö on ollut ylivoimaisesti lähinnä sydäntäni. Samaistuin Emiliaan kovasti. Emilian tavoin haluaisin olla isona kirjailija. Minäkin sanon toisinaan suoraan mitä ajattelen miettimättä sitä sen kummemmin - aviomieheni kutsuu sitä töksäyttelyksi - ja vaikutan siksi uusien tuttavuuksien mielestä yleensä joko tylyltä tai pelottavalta. Emilia on yleensä aikuisten mielestä nenäkäs, vaikka ei sitä tarkoitakaan. Ja ennen kaikkea, minä ja Emilia emme koskaan unohda, jos joku on tehnyt meitä kohtaan vääryyttä. Asian kääntöpuolena me tosin emme koskaan unohda sitäkään, jos olemme tehneet muita kohtaan vääryyttä, emmekä pysty nukkumaan ennen kuin olemme pyytäneet anteeksi ja tunnustaneet kaiken. Erityisesti kirjassa kolkutteli kelloja Emilian ja Ilse Burnleyn välinen ystävyys. Kun tytöt ensi kerran riitelevät, Emilia uskoo menettäneensä ystävän, mutta seuraavana päivänä Ilse onkin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Emilia ei pidä riitelystä, eikä, kuten sanottua, unohda riitoja koskaan. Ilsen tyyli raivota ja huutaa solvauksia ja unohtaa kaikki sitten autuaasti ei oikein miellytä Emiliaa. Pian hän kuitenkin sopeutuu uuteen ystävyyskulttuuriin, jossa riidellään usein ja rankasti, mutta pidetään kovasti toisesta riitojen välillä.

Montgomery kirjoittaa elävästi, taitavasti ja paikoin pakahduttavasti. Elisabet-tätiäkin ilkeämpi on Emilian vanhapiikaopettaja neiti Brownell, jonka käytös saa lukijankin monesti melkein itkun partaalle. Koin lähes fyysisiä tuskia lukiessani loputonta lukua, jossa Emilian kirjoittamat runot päätyvät opettajan käsiin ja tämä lukee niitä luokalle ääneen pilkaten jokaista huolellisesti erikseen. Onneksi Emilialla on kuitenkin lukuisia kannustavia isähahmoja ja uskollisia ystäviä. Kaikista vastoinkäymisistään huolimatta Emilia rakastaa Uutta Kuuta ja lomaillessaan Nancy-tädin luona kaipaa sinne yhtä katkerasti kuin alussa synnyinkotiinsa.

Tarinan aikana Emilia kasvaa sekä pituutta että ihmisenä ja kirjoittajana. Kirja onnistuu olemaan varsin yllättävä siihen nähden, että sillä on jo niin paljon ikää, ja siitä huolimatta että olen joskus katsonut innokkaasti siihen perustuvaa tv-sarjaa (joka muuten tulee tälläkin hetkellä telkkarista).

Kirja tuntui kyllä varsin pitkältä ennen kuin lumouduin siitä täysin, mutta suurin syypää asiaan lienee WSOY, joka on laatinut kaikista Emilia-kirjoista vastenmielisen yhteisniteen (ei kuvassa), jonka sitten eräänä kirkkaana päivänä menin hankkimaan kirjamessujen alelaarista. Kirja on valtavan kokoinen - ei niinkään paksu vaan sivujen pinta-ala suuri - eikä sitä siksi ole mukavaa tai kätevää lukea missään asennossa. Sen sivut ovat vain hiukan paksummat kuin Raamatuissa ja ne yhdistettynä laajaan mitoitukseen takaavat hankaluuksia ja pelkoa repeilystä. Ehkä yhteisniteestä on pyritty tekemään mahdollisimman ohut, jotta se ei paksuudellaan karkottaisi lukijoita, mutta lukeminen tuntui aluksi tuskaiselta siksi, että sivujen kääntämisen väli oli niin pitkä. Kirja esineenä on periaatteessa nerokas ja monet ihmiset, itseni mukaan lukien, pitävät maailman mukavimpana sen muotoilua, eivätkä koskaan suostu vaihtamaan sitä sähköiseen versioon. Vaan eipä hyvin muotoiltua kirjaakaan tajua arvostaa aidosti ennen kuin lukee yhden äärimmäisen huonosti halpispaperille präntätyn ja tiuhasti taitetun opuksen. Moitin!

Ps. Sadas postaus tunnisteella kirjat. Bileet!