David Nicholls: Kaikki peliin (2012)
Suom. Sauli Santikko
Vaistoan, että tämä kirja tulee katoamaan mielestäni salamannopeasti. Tunnen jo romaanidementian ensioireet, vaikka lopetin kirjan lukemisen vasta tänä aamuna. Niinpä yritän kirjoittaa tästä pikaisesti ennen illan päätapahtumaa, BB:tä.
Tapani mukaan olin epävarma siitä, onko blogisosiaalisesti hyväksyttyä olla tästä teoksesta sitä mieltä kuin olen, ja googlasin sen. Mari A:n kirjablogi oikeutti mielipiteeni heti, eikä minun siis tarvinnut käydä merta edempänä kalassa. Mari myös kiteyttää mielipiteeni, jota en olisi itse osannut edes muotoilla niin yksinkertaisesti: pidin kyllä kirjasta, mutta en sen päähenkilöstä. Brian on kirjallisuudenopiskelijana ihan uskomaton luuseri! Brian on joka ilta kännissä, joka päivä krapulassa, lintsaa käsitykseni mukaan jokaiselta luennolta, kirjoittaa surkeita esseitä ja nukahtaa aina kun yrittää lukea kirjaa. Brianilla on huono iho ja huono itsetunto, minkä vuoksi hänen pitää juoda hitosti viinaa, että uskaltautuu tekemään tyttöihin vaikutuksen tanssimuuveillaan. Ja vasta seuraavana päivänä morkkiksen kourissa Brian tajuaa, että taputtava yleisö olikin ironinen, ei ihailua täynnä.
Tietysti Brianin pitää rakastua yliopiston halutuimpaan tyttöön, Aliceen, joka on kuin jumalatar. Käsittämättömintä kirjassa onkin se, miten Alice ei kaikesta Brianista huokuvasta viinan ja luuserimarinadin lemusta huolimatta ole tälle täysin kylmä. Siksi kirja ehkä koukuttaakin. Alice pitää Briania otteessaan kuin kuminauhalla, välillä löysää ja välillä kiristää, vetää lähelle, päästää kauemmas. Kirjaa on pakko lukea, koska haluaa tietää miten tarinassa käy. Ja vaikka Brian onkin oman elämänsä antisankari ja pälli johon lukija ei koskisi pitkällä tikullakaan, hänelle on pakko toivoa vain hyvää. Siis naista, joka pelastaisi hänet omalta itseltään.
Viha ei ole se tunne, jota Brian herättää, vaan sääli. Ja voi sitä myötähäpeän määrää. Kirjan kannessa luvattu "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." kieltämättä on ihan hyvä kiteytys. Itselleni tuli kuitenkin suoraan sanoen paha mieli siitä, että aika ajoin minulla todellakin oli hauskaa. Brian-parka kulkee leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, nöyryytyksiä jotka vain pahenevat ja lopussa huipentuvat uskomattoman tuskaiseksi ja ahdistavaksi lukukokemukseksi, ja sille on vain pakko nauraa, koska Nicholls on niin taitava.
En pitkästytä itseäni kertaamalla tähän kirjan juonta, sillä kuten Helsingin Sanomien arvostelussa todetaan: "Asetelma ei poikkea millään tavalla siitä Eiffelin korkuisesta pinosta
nuortenkirjoja, joka ristiksemme on kirjoitettu." Mainittakoon, että Rebeccan hahmo ja hänen suhteensa Brianiin ovat kuin suoraan mistä tahansa Tuija Lehtisen nuortenkirjasta, jotka ovat mielestäni todella hyviä ja nautin niistä suuresti teini-iässä, mutta joissa on lähestulkoon kaikissa sama juoni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti