Avioliittojuonen kuolema

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)

Suom. Arto Schroderus

Tässäpä kirja, joka jo ensimmäisillä sivuillaan sai sormeni syyhyämään bloggaamisen kaipuusta - ja samalla sai kirjoista bloggaamisen tuntumaan niin kovin pintapuoliselta ja turhanpäiväiseltä touhulta. Kirja puhutteli pientä kirjallisuudenopiskelijan sieluani kosiskellen kertomuksilla college-elämästä ja alkuun varsin tiuhalla kirjallisuusviittausten tykityksellä. Löysin kirjasta itseni:

"Oli siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka olivat vain ajautuneet lukemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasen aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista - koska he eivät olleet musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan." (Naimapuuhia, 38.)

Haa! Vaikka en olekaan kirjallisuuden pääaineopiskelija, voin samaistua tähän täysin. Hain yliopistoon opiskelemaan informaatiotutkimusta, koska kuulin baarissa, että sinne on helppo päästä. Informaatiotutkimus (ja interaktiivinen media, joka myöhemmin lisättiin oppiaineen nimeen jotta se saataisiin vaikuttamaan vieläkin luotaantyöntävämmältä) osoittautui nopeasti kaikkea muuta kuin omaksi alakseni, ja niinpä aloin kasvattaa kirjallisuuden sivuaineopintojani. Aika ajoin löydän kirjallisuudenopiskelusta sen kaikkien kaipaaman tunteen, "tää on mun juttu", mutta Eugenidesin analyysi on silti riemastuttavan tarkkanäköinen. Totta kai "tää on mun juttu", koska teen sitä samaa kuin ensimmäisellä luokalla: luen kertomuksia. Tämänkin kirjan luin, koska se oli erään kurssin lukulistalla.

Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvulle. On Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin valmistujaispäivä. Ensimmäisenä lukijalle esitellään Madeleine, teoksen hallitsevin henkilöhahmo. Madeleine on se perinteinen romaanikirjallisuuden sankaritar, joka on saanut käsityksensä rakkaudesta lukemalla romaaneja. Madeleine on kiintynyt viktoriaanisen ajan romaaneihin, jotka vaikeuksien jälkeen huipentuvat avioliittoon. Tätä perinteistä kaavaa kutsutaan avioliittojuoneksi, joka on myös Naimapuuhien alkuperäinen nimi: The Marriage Plot. Heti alkuun teos esittää professori Saundersin suulla, että "romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta" (s. 39). Saundersin mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo, avioero ja avioehto ovat tappaneet avioliittojuonen, mitätöineet avioliiton merkityksen ja siten myös romaanien merkityksen. "Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa?" (s. 39).

Totta! Vai onko? Koko teoksen tulkitseminen tämän teorian valossa vaatisi työkaluja, joiden käyttöä en täysin hallitse. Se on kuitenkin selvää, että ainakin itse pyrin alusta asti lukemaan tätäkin teosta avioliittojuonena. Madeleinen kirjan alussa särkynyt sydän aktivoi avioliittojuonen kehyksen ja luin kirjaa ensisijaisesti kiinnostuneena siitä, kenen kanssa tämä päätyy yhteen ja millä tavalla. Teos ei kuitenkaan tarjoa suoraviivaista suudelmasta avioon -kehityskertomusta, vaan osoittaa, miten tasa-arvo ja avioero eivät suinkaan ole tappaneet romaanimuotoa, vaan monimutkaistaneet avioliittojuonta entisestään ja tarjonneet loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Lisäksi väitän, että avioliittojuoni ei suinkaan edes ole kuollut. Kauniit ja rohkeat perustuu edelleen pitkälti sille, eikä avioliiton suomaa täyttymystä vähennä yhtään se, että avioliittoja on jo useampi kymmenen takana. Polttarittarissa Kirsten Dunstin henkilöhahmo, menestyvä ja itsevarma nykynainen tuntee olevansa täysi luuseri, koska häntä ei ole kosittu. Harlekiinikirjat huipentuvat avioliittoon. Moniakin monituisemmat tv-sarjat päättyvät siihen, että kausitolkulla toisiaan jallittaneet hahmot viimein päätyvät yhteen, niin kuin katsojat ovat koko ajan toivoneet käyvän. Kaikki romanttiset komediat perustuvat sille idealle. Edward ja Bella menevät naimisiin, eikä kukaan Twilight-sarjan luettuaan tietenkään ajattele, että "joo joo, kyllä ne vielä ottaa eron".

Madeleine on varsin perinteisessä tilanteessa (aika samanlaisessa kuin Bella). Hän on rakastunut Leonardiin, kuten kaikki muutkin tytöt collegessa. Leonard on viileä, seksikäs, älykäs ja kiehtovan monimutkainen, mikä tietysti lupaa hankaluuksia. Madeleinea ei karkota edes Leonardin maanis-depressiivisyys (eikä Bellaa se että Edward on kuollut). Tarjolla olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto, maata Madeleinen jalkojen alla palvova Mitchell (ja Bellalle Jacob). Madeleine kuitenkin näkee Mitchellin vain ystävänä, eikä ole kiinnostunut tästä fyysisesti.

Mitchell pakenee Madeleine-kuumettaan valmistumisen jälkeen Intiaan ja kamppailee siellä uskonasioiden kimpussa. Leonard ja Madeleine käyvät taistoon maanis-depressiivisyyttä vastaan.

Naimapuuhia on äärimmäisen koukuttava teos, vaikka onkin vaikea sanoa miksi. (Ja vaikka inhoan kirjoja, joita ei ole jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin.) Juonessa ei ole mitään kovin erikoista, päin vastoin. Eugenides kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että kirjan maailmaan tempautuu auttamatta sisälle. Fokalisaatio vaihtelee Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kesken, ja aina kun näin käy, unohdin lukiessani muut päähenkilöt kokonaan, niin eläviä mielenmaisemia Eugenides luo.

Kirjan tunnelma, alkuasetelma ja jossain määrin sekä henkilöt että tapahtumatkin toivat mieleeni viime vuonna lukemani David Nichollsin Sinä päivänä. Pidin myös siitä paljon. Molemmissa kirjoissa kirjallisuudenopiskelijanaispäähenkilö esimerkiksi esittää melkein saman teorian siitä, kuinka ihmiset avioituvat kolmessa vaiheessa - mikä vain alleviivaa sitä, kuinka nuorten opiskelijoiden uniikit ajatukset aika harvoin ovat kovin uniikkeja. Vippilainahyllystä mukaani tarttui sopivasti Nichollsin tuore suomennos Kaikki peliin, jonka kimppuun käynkin seuraavaksi. Viivyn siis vielä tovin fiktiivisten kirjallisuudenopiskelijoiden parissa.