Hulluna kaikkea!

Jiihaa, haamumunkit ja leffaliput ovat taas täällä huomisesta alkaen! Hullut päivät, hullut hinnat ja hulluna ihmisiä, Dollyn donitsien hullun ihanaa tuoksua unohtamatta. Mainitsen tästä siksi, että aina Hullujen päivien kynnyksellä blogini löytää joukon ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät netistä Hullujen päivien Finnkinon leffalippupaketin hintaa. Tällä kertaa se on sama kuin viimeksi: 74 euroa / 10 lippua. Muistin virkistykseksi muista keinoista luikahtaa elokuviin edullisesti: Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Olen viime aikoina ollut kiireinen niin koulujuttujen kuin hääkrääsän myymisenkin parissa, mikä on jälleen kerran näkynyt blogissani. Vastaan on kuitenkin tullut jos jonkinmoista kiinnostavaa kulttuurihässäkkää, jota referoin nyt lyhyesti.

Murhaloukku. Kuvaaja: Harri Hinkka

Hevijuuseri-korttini lähestyvä vanheneminen ajoi minut Tampereen teatteriin katsomaan Murhaloukkua. Näytelmä on Ira Levinin (Rosemaryn painajainen) kirjoittama ja perustuu pitkälti yllättäviin käänteisiin. Näytelmän päätyttyä yleisöä jopa pyydettiin ystävällisesti olemaan paljastamatta sen juonta. Eikä sen paljastamisessa juuri järkeä olisikaan, koska se kuulostaisi vastenmielisen sekavalta sopalta tiivistettynä. Yllättäviä käänteitä ja säikähdyksiä tosiaan piisasikin ja näytelmä on mielenkiintoisella tavalla metafiktiivinen. Vaikka sitä oli viihdyttävä katsoa, lopulta se jätti minut kuitenkin aika kylmäksi.

Ehkä ongelmana on se, että vuoden 1978 jälkeen, jolloin näytelmä on kirjoitettu, on kirjallisuuden ja elokuvien piirissä tapahtunut niin paljon, että lukijat ja katsojat osaavat jo odottaa yllätyksiä ja "lukea" metafiktiota ilman että se sekoittaa pään. Metafiktiota on kirjoitettu jo kauan ennen termin keksimistä (esimerkiksi Don Quijote 1600-luvulla), mutta itsetiedostavuudestaan tunnettuna postmodernina aikana se on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäiseksi ja mielestäni siitä on tullut jopa trendi.

Elokuvissa metafiktio on yleistynyt vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Slashfilm.com esittää, että elokuva on astunut lähes huomaamatta uudelle aikakaudelle, metaelokuvan aikaan. Jutun alussa komeilee kuva Vampyyrien imussa -leffasta, joka parodioi Twilightia (ja joka kaikkien Twilight-leffoja nähneiden kannattaa katsoa, vaikka se on aika huono, sillä pääosan esittäjä Jenn Proske toistaa Kristen Stewartin maneereja aivan loistavasti). Slashfilm ei kuitenkaan nosta leffaa "uuden" metaelokuvan lippulaivaksi, vaan käy kattavasti läpi itsetiedostavan elokuvan historiaa ja toteaa:

"To some degree, self-awareness in film has almost become a necessity, since anybody who’s spent a significant portion of their lives watching movies and TV shows has already grown tired of the stories that most of them are telling."

Niinpä. Siis varmasti vuonna 1978 tämä näytelmä on ollut teatteriin tervetullutta vaihtelua. Huolestuttavaa onkin se, miten koko tämä meta-juttukin alkaa jo tuntua niin kuluneelta. Mitä seuraavaksi?

Jos tätä näytelmää ei pääse Tampereelle katsomaan, sen voi aina lainata kirjallisessa muodossa kirjastosta nimellä Murhaleikki tai katsoa siihen perustuvan leffan nimeltä Murhaleikki (Deathtrap).

Kävin myös ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla järjestettävissä Doc Lounge -illoissa, kun siellä esitettiin vuoden kuumin dokumenttitapaus The Imposter (2012).

The Imposter.

Dokumentti kertoo ranskalaisesta Frédéric Bourdinista, joka 1990-luvulla onnistui uskottelemaan texasilaisperheelle olevansa Nicholas Barclay, perheen kolme vuotta aiemmin kadonnut poika. Ideana tämä kuulosti vielä ihan mahdolliselta, vaikka onkin vaikea käsittää miksi kukaan tekisi sellaista. Tapauksen yksityiskohdat kuitenkin tekevät siitä äärimmäisen kummallisen. Ensinnäkin Bourdin oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, kun taas Nicholas Barclay olisi tuolloin ollut kuudentoista. Toiseksi Bourdinilla oli tummat hiukset ja ruskeat silmät, kun taas Nicholasin hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Hiukset Bourdin värjäsi vaaleiksi, muttei pystynyt peittämään tummaa parrankasvuaan täydellisesti. Silmien värin muutoksen selittämiseksi hän laati puoliscifistisen teorian, jonka mukaan väri oli hänen kaappaajiensa toimesta muutettu. Ja kaikki meni läpi. Bourdin onnistui huijaamaan itselleen Amerikan kansalaisuuden ja Nicholasin perhe otti hänet avosylin vastaan ja kotiinsa asumaan.

Dokumentissa Bourdin itse kertoo koko huijauksen kulun alusta loppuun. Hän on sympaattisen ja mukavan oloinen, mutta mikä tärkeintä, äärimmäisen vakuuttava ja lopulta suorastaan pelottava. Bourdinin lisäksi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta kertovat Nicholasin äiti ja sisar, sekä tapauksen kanssa tekemisissä olleet viranomaiset.

Mikäli tapausta ei tunne - ja Suomessa sitä ei varmaankaan moni tunne tai ainakaan muista - tämä dokumentti tarjoaa myös mielenkiintoisia yllätyskäänteitä, eikä siitä kannatakaan kertoa enempää. Dokumentin rakenne ja trillerimäisyys toivat mieleeni sen taidokkuuden, jolla Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen artikkeli Uskomaton murhenäytelmä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (7/2012) on kirjoitettu. Kyseessä on siis se Aito ja Alkuperäinen juttu Enkeli-Elisan tarinan epäilyttävyydestä ja se kannattaa lukea jos sen jostain käsiinsä löytää, sillä kyseessä on trilleri ja varsinainen journalistinen taidonnäyte.

Metafiktion kanssa olen viime aikoina viettänyt enemmänkin aikaa liittyen meneillään olevaan kirjallisuuden kurssiin. Valitsin lopputyöni aiheeksi Jonathan Safran Foerin kirjan Kaikki valaistuu (2002), joka on niin kiehtovasti pullollaan piilomerkityksiä ja pieniä tarinoita tarinoiden sisällä, että mieleni on saanut siitä suorastaan ähkyn. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta, että se on "samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui". Kaikessa höpsöydessään tämä määritelmä on edelleen varsin kuvaava, vaikka tällä kertaa luinkin kirjaa kirjallisuudentutkijan suurennuslasin kautta. Mestariteos, ehdottomasti! (Kenties palaan tähän kirjoitettuani sen lopputyön.)

Yliopistolla todellakin voi olla sivistävä vaikutus! Jouduin nimittäin lukemaan erästä toista kurssia varten varsinaisen klassikkoteoksen, Bram Stokerin Draculan (1897). Aloin itse asiassa lukea sitä vapaaehtoisesti, mikä teki minusta sille vastaanottavaisen. Myöhemmin siitä tuli pakollista, mutta onneksi olin jo valmiiksi vastaanottavainen. Taas kerran sain hämmästyä sitä, etteivät suinkaan kaikki ennen 1990-lukua kirjoitetut kirjat ole järjestään puisevia. Draculassa on sitä leppoisaa vanhan ajan tunnelmaa, hidasta liikkumista hevosvankkureilla, sähkeitä, tuumailua, illallisen jälkeisiä sikari- ja suunnittelusessioita... Oikeastaan kirja toi kierolla tavalla mieleeni Twilight-kirjat siinä mielessä, että lopputaisteluun valmistaudutaan niin huolella ja suunnitellen, että itse taistelu onkin sitten varsin nopeasti ohi.

Dracula koostuu kokoelmasta eri henkilöiden kirjoittamia aineistoja: päiväkirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä. Kirja alkaa pitkällä katkelmalla asianajaja Jonathan Harkerin päiväkirjasta. Pahaa-aavistamaton Harker matkustaa Transylvaniaan kreivi Draculan linnaan järjestelläkseen tämän muuttoa Lontooseen. Kreivi on häntä kohtaan vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta pian Harker huomaa olevansa linnassa vankina. Ja ettei kreivillä ole peilikuvaa. Eikä tämä koskaan syö. Ajalle ja tyylille tyypillisesti Harker ei ole varma, onko tulossa hulluksi, vai onko maailma hullumpi kuin hän tiesi.

Kirja jatkuu Harkerin morsiamen Minan ja tämän ystävän Lucyn kirjeenvaihdolla, jossa he keskustelevat pitkään ennen kaikkea miehistä. Myöhemmin mukaan tarinaan liittyvät Lucyn kolme kilpakosijaa, joista yksi isännöi paikallista hullujenhuonetta. Romaani koostuu taidokkaasti kasatusta palapelistä, sillä alkuun irrallisen oloiset tarinat yhdistyvät pian yhdeksi suureksi eepokseksi ja matkaksi kohti yhteistä päämäärää. Sympaattisin kirjan henkilöistä on tohtori Van Helsing, joka saapuu Amsterdamista saakka avaamaan tavallisten ihmisten silmät näkemään maailman yliluonnollisuuden ja pahuuden. Kauan Van Helsing saakin kaivella todisteita, sillä mukavuudenhaluista yläluokkaa ei hevin hetkauteta tutuista ja turvallisista käsityksistään.

Jarkko Laineen suomennos (2010) on mukaansatempaava ja kirjan yhteyteen on liitetty Laineen laaja kommentaari romaanin sisältämistä kulttuuriviittauksista, sanojen etymologiasta ja maantieteellisistä tosiasioista, sekä jälkipuhe Pieni johdatus vampyyrien maailmaan.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla näin Pablon (2012), dokumentin graafikosta joka mullisti leffojen alkutekstien maailman, Your Sister's Sisterin (2011), joka oli festaritarjontaan nähden melko perinteinen kolmiodraama, Laurence Anywaysin (2012), joka oli kaunis, herkkä ja kiinnostava ja ylitti kaikki tylsään traileriin perustuneet odotukseni, sekä koulukiusaamisdokumentti Bullyn (2011), joka oli ärsyttävä, tylsä ja sai minut uskomaan, että kaikilta amerikkalaisilta puuttuu jokin osanen aivoistaan.

Laurence Anyways.

Lisäksi kävin katsomassa Polttarittaret (Bachelorette) (2012), josta olin toiveikas ja ajattelin, että se jatkaa Bridesmaidsin (2011) aloittamaa naisten välisiin suhteisiin keskittyvän romanttisen komedian ideaa. Suhteita enemmän leffa keskittyy kuitenkin sekoiluun ja siihen iänikuiseen kysymykseen: miten voi olla mahdollista että se lukion läski lehmä pääsee naimisiin ennen prom queenia? Tyttöiästä ylikasvaneet bilehileet näyttäytyvät jokseenkin säälittävinä, mutta onneksi häähumusta löytyy jokaiselle jonkinlainen miespuolinen lohduttaja.

Voisin jatkaa tätä namedroppailua loputtomiin, mutta riittäköön tämä tällä erää. Palaan asiaan saatettuani loppuun pari lukemaani kirjaa.

Polttarittaret.