tiistai 15. helmikuuta 2011

Rasittava Reidar ja pelottava pääsykoe

41. kulttuuriteko 12.1.2011
Elävän kirjallisuuden festivaali @ Werstas, Tampere


Osallistuin ensimmäistä kertaa Elävän kirjallisuuden festareille, sillä yleensä kaupallisemmat kirjamessut ovat olleet samaan aikaan ja olen ollut niillä kärkkymässä kirjailijoita, joiden nimen tunnistan. En ole mikään itseään vaihtoehtoisiksi mainostavien juttujen suuri fani, mutta tästä festarista olen yhtä kaikki kiitollinen. Vanhoina hyvinä aikoina Siperiassa järjestettiin ilmaisia Henki ja elämä -kirjamessuja talvisin. Liikekeskus kuhisi kirjanystäviä mukavassa miljöössä kahviloiden ja pubien ympäröimänä ja tapahtuma oli tavattoman suosittu. Niin suosittu, että se piti tietenkin kaupallistaa, siirtää Pirkkahalliin ja kadottaa siitä kaikki henki ja elämä. Tampereen kirjalliseen elämään jäi huutava aukko, jonka Elävän kirjallisuuden festivaali pyrkii täyttämään. Kirjamessujen kaupallistaminen on typerääkin typerämpää, sillä idea siitä, että asiakas maksaa sisäänpääsystä päästäkseen maksamaan lisää kirjoista, on vastenmielinen. Tässä mielessä olen vaihtoehtoisuuden kannattaja. Silti en panisi pahakseni jos EKF tulevina vuosina hieman laajenisi. Ohjelma oli kyllä kattava ja tietynlainen lukija voi viettää festareilla mukavan päivän, mutta kirja- ja esittelytarjonta oli vielä melko suppea.

Koska hiustenpesu ja laskiaispullittelu otti aikansa, ehdimme ystäväni kanssa kuuntelemaan vain yhtä paneelikeskustelua. Sen aiheena oli "Roskaa vai paskaa?" eli keskustelua "huonosta" kirjallisuudesta. Mukana olivat chick lit -kirjoja tutkiva Jenni Kärppä, paskakirjallisuuden palkinnon ammoin saanut Jermu Koskinen ja tietokirjailija Juri Nummelin, jolla oli maailman rumimmat housut. Olisin kuullut mielelläni enemmän siitä chick litistä, mutta koko touhu oli tietysti täysin valmistelematonta ja äijät olivat aivan eri maailmasta kuin pieni naistenviihteen ystävä, joka näin ollen jäi ansaitsemattomaan paitsioon. Sitä paitsi chick lit ei ole huonoa! (Aina.) Sen verran opin asiasta, että Bridget Jonesin päiväkirja oli ensimmäinen chick litin edustaja, eli kyseessä on suhteellisen tuore laji, vaikka tuntuukin jo, että olen lukenut sitä aina. Siinä on myös oma kirjallisuushistoriallinen ulottuvuutensa, sillä kirja on Jane Austenin uudelleenkirjoitusta jopa niin pitkälle, että miespäähenkilöllä on sama nimi kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon synkällä sankarilla. Noh, olisihan tuokin pitänyt itse tajuta.

Nummelin ja Koskinen veivät keskustelun ihan hakoteille alkaessaan oikeasti pohtia roska- ja paskakirjallisuuden eroa. Sitten Nummelin esitteli mielestään huonoja lastenkirjoja. Koskinen murahteli eikä selvästi halunnut sanoa mitään. Kärpällä olisi ollut sanottavaa, mutta kukaan ei halunut sitä kuulla. Reidar Palmgrenilla eturivissä ei ollut mitään sanottavaa, mutta hänen oli pakko sanoa jotain. Olen inhonnut tyyppiä siitä lähtien kun hän eräässä kirjailijaillassa pari vuotta sitten sanoi suunnilleen näin:
  • "Ei kirjoittaminen ollut mulle mitenkään vaikeeta eikä mikään kutsumus. Rahat vaan loppu ja sit mä vaan kirjotin kirjan."
  • "Jos ihminen haluaa lukea kirjan, se ansaitsee kyllä maksaa siitä täyden hinnan." (Hiiteen vaan kirjastot, niih.)
Kaikessa surrealistisuudessaan keskustelu oli kuitenkin ihan hauska. Jatkan chick litin viitoittamalla tiellä huolimatta siitä, etten saanut tutkijalähtöistä tukea tällä kertaa.

Tiiliskivi-palkinnon voitti Antero Viinikainen romaanistaan Orgo.



42. kulttuuriteko 14.2.2011
Exam (2009) 

Pääsykoe painajaisista. Kahdeksan ihmistä on valittu työnhakuprosessin viimeiseen vaiheeseen, kirjalliseen pääsykokeeseen. Tai ainakin se vaikuttaa kirjalliselta, kunnes hakijat kääntävät paperin ympäri ja huomaavat sen olevan tyhjä. Paperin pilaaminen, mitä ei sen tarkemmin määritellä, johtaa välittömään eliminointiin. Samoin yritys ottaa kontakti kokeen valvojaan tai vartijaan tai poistuminen huoneesta. Työnkuva on katsojalle mysteeri, joka alkaa avautua pikkuhiljaa elokuvan kuluessa, mutta ei koskaan valkene täysin. Scifielementtejä tulee mukaan kuvaan, mutta ne eivät oikeastaan ole kovin olennaisia. Tärkeintä leffassa on sen tiivis tunnelma ja mysteeri, joka ratkeaa pikkuhiljaa vaihtoehtoja pois sulkemalla. Samalla kokeesta tulee paineensietotesti ja sosiologinen rottakoe, jossa ihmiset joutuvat puntaroimaan, onko tärkempää keskittyä eliminoimaan muita hakijoita vai ratkaisemaan kysymys heidän avullaan. Halvalla tehty, tajuttoman jännittävä. Jos tykkäsit Kuutiosta, tykkäät tästäkin, vaikkei tämä varmasti tule yltämään vastaavaan kulttimaineeseen. En suosittele keväällä pääsykokeisiin aikoville: voi tulla ahdistavia unia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti