The Social Network (2010)
Kun ensimmäisen kerran näin tämän leffan mainosjulisteen, jossa luki: "You don't get to 500 million friends without making a few enemies", ajattelin että kyseessä on joku teinitrilleri, joka on saanut innoituksensa Facebookista. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva elokuva Facebookin keksimisestä ja luomisesta. Itse asiassa elokuva perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, A Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (ytimekäs ja myyvä otsikko). Tarina hämmästytti minua, koska siihen sisältyi niin paljon kieroilua, josta en ollut millään tasolla tietoinen. En tiedä, kuinka totta kaikki oli, mutta ainakin tosielämän Mark Zuckerberg näyttää valokuvissa mukavammalta ihmiseltä kuin leffassa.
Minua kyllä varoitettiin, ettei kannata yrittää katsoa elokuvaa englanninkielisillä teksteillä, mutta jossain omituisessa mielenhäiriössä tein kuitenkin juuri niin. Tästä syystä voin veikata, että ymmärsin elokuvan puhutusta sisällöstä noin 30 prosenttia. Katsomiskokemus oli kaiken kaikkiaan jotenkin niin surrealistinen, että herätessäni seuraava aamuna kuvittelin vain nähneeni unta siitä, että olin katsonut leffan. Ehkä siis täytyy katsoa se uudestaan piakkoin. Ehkä ymmärrän sen hienoudet paremmin sitten kun kaikkea huomiota ei vie puolet ruudusta täyttävä vieraskielinen tekstitys.
En tajunnut ollenkaan, mitä Mark siinä alussa puuhaili ja miksi se oli kaikkien mielestä niin mahtavaa. Leffa kuitenkin havainnollisti mielestäni hienosti sen, mikä Facebookissa on hienoa ja miksi siitä tuli menestystarina. Muistan ajan jolloin yhtäkkiä kaikki ihmiset alkoivat lähettää kutsuja Facebookiin enkä tajunnut yhtään mistä on kyse (olin hädin tuskin toipunut siitä, että minut oltiin painostettu hankkimaan sähköpostiosoite) ja luulin pitkään, että kyseessä on joku Hotmailin profiilinluomisjuttu. Lopulta liityin Facebookiin, koska kyllästyin saamaan kutsuja sinne ja liittymisvaiheessa tietysti pistin vahingon kiertämään ja ystäväni ja tuttavani tulivat lopulta perässä, oletettavasti kyllästyttyään saamaan kutsuja. Pakkososiaalistamista. Ja nykyään on ihan turha kuvitella saavansa enää bilekutsuja jos ei ole Facebookissa. Ainakin sinkuille Facebookiton elämä on varmasti yksinäistä. Facebookilla on myös varsin kummallinen tapa verkostoida ihmisiä. Kaikki ei-suljetut tapahtumat, joihin joku kaverini tai kaverini kaveri on osallistumassa, näkyvät minunkin tapahtumissani, ja voin kokea tunteen, että jossain tapahtuu joka päivä jotain, jonne voisin mennä jos haluaisin, mutta onneksi meillä on niin kiva sohva, että jään useimmiten mieluummin kotiin. Ja sitten on tietysti vielä Hollywood City. Aika ilman Facebookia tuntuu kaukaiselta. (Enkä nyt sano olevani yksimielisesti Facebook-fani, mutta pohjimmiltaan sen idea on hyvä ja yhteydenpito kavereihin on sen avulla nopeampaa, luontevampaa ja hauskempaa kuin sähköpostitse.)
Jesse Eisenberg on pääroolissa oikein vakuuttava, mutta veikkaan silti miespääosaossin saajaksi edelleen Colin Firthiä. Oscar-projekti kuitenkin jatkuu yhä. Ja Andrew Garfield (kotoisesti Karvinen vaan) on uusi suosikkini, koska on niin söpö. (Never let me gossa söpöys ei ollut yhtä ilmiselvää, mutta tämä leffa ikään kuin vahvisti sen.)
 | ||||
| Tähän pisteeseen haluaisin elämässäni päästä: "Perustin Facebookin, joten voin kulkea kotihousuissa, läpsyissä ja aamutakissa kadulla!" |
Yleisesti ottaen blogini tilasta on sanottava, että olen nyt hieman aikataulusta jäljessä, koska jumitin ensin liian hyvän kirjan parissa tekemättä mitään muuta, ja tällä hetkellä jumitan 700-sivuisen huonolta vaikuttavan kirjan parissa, enkä voi aloittaa uutta ennen kuin saan sen päätökseen. Tällä viikolla on kuitenkin tulossa ehkä jopa kolme kotoa poistumista vaativaa kulttuuriaktia, joten skarppausta on luvassa. Illalla kirjoitan 35. kulttuuriteostani, mutta tällä haavaa oikea työni kaipaa tekijäänsä. Adios!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti