Rabbit Hole (2010)
Katastrofaalisen ryyppäysluennon jälkeen valittavanani olivat Rabbit Holen lisäksi Kova kuin kivi ja 127 tuntia, jotka molemmat ovat ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi. Edellistä en halunnut mennä katsomaan yksin, koska olisin saanut kotona nuhteita ja todennäköisesti joutunut katsomaan sen uudestaan (ja Coenin veljesten leffat aiheuttavat minulle päänsärkyä). Jälkimmäistä taas en mennyt katsomaan, koska en millään saanut itseäni haluamaan nähdä leffaa, jonka kliimaksi on käden sahaaminen irti (vaikka ihan tykkäsinkin Saw:sta). Päästin siis irti Oscar-pakkomielteestäni ja katsoin sen vaihtoehdon, jonka oikeasti halusin nähdä. Ja onhan Nicole Kidman tästä ehdolla parhaan naispääosan Oscarin saajaksi.
Ajattelin, että homma ei voi alkaa hyvin kun alkamassa on surutyöstä kertova elokuva ja alan itkeä jo siinä vaiheessa kun Never let me gon traileri pyörii. Mutta raskaasta aiheesta huolimatta Rabbit Holesta jäi ihan hyvä fiilis. Se on vanhan hyvän ajan draamaelokuva ilman sen kummempia kikkailuja. Se ei ole ylisentimentaalinen, vaikka itkua ja huutoakin nähdään. Pariskunnan pieni poika on kuollut kahdeksan kuukautta aiemmin ja elokuvassa seurataan vanhempien keinoja selvitä siitä. Leffassa tapahtuu niin vähän, että enemmän kertominen vesittäisi koko kokemuksen. Ehkä tässä on sellainen elokuva, jossa tärkeintä ei ole se mitä kerrotaan, vaan se, miten se kerrotaan.
Leffassa Nicole Kidman lukee kirjaa nimeltä Parallel Universes ja käy siihen liittyen nuoren pojan kanssa keskustelun vaihtoehtoisista todellisuuksista. Jotkut uskovat, että koska avaruus on ääretön, kaikki on mahdollista ja me voimme olla monessa paikassa yhtä aikaa. Samoja teemoja käsitellään dokumentissa What the Bleep!?: Down the Rabbit Hole. Tämän elokuvan ulottuvuuden ymmärtäminen vaatii ehkä vähän pohdiskelua. Joka tapauksessa Kidmanin roolihahmo saa lohtua ajatuksesta, että "ehkä tämä on vain surullinen versio meistä" ja jossain toisessa ulottuvuudessa hän paistaa lettuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti