Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (2005)
Tämä on nyt siis se kirja, johon aiemmin katsomani Never let me go -leffa perustuu. Suosittelen molempia lämpimästi ja ainakin tällä erää leffan katsominen ensin ja kirjan lukeminen sitten toimi oikein mainiosti. Yleensä koen suurensuuria tuskan ja pettymyksen hetkiä kun olen lukenut ensin kirjan ja sitten katson siihen perustuvan elokuvan, joka on aina ihan surkea kirjaan verrattuna. Enkä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka sanovat, ettei niitä pidä vertailla keskenään kun kyseessä on kaksi aivan eri ilmaisukanavaa jne. En tajua miten voisin olla vertailematta. Kuulun itse siihen lukija- ja katsojaryhmään, joka arvostaa hyviä tarinoita enemmän kuin kekseliästä kieltä tai jänniä kuvakulmia, ja koska elokuva-adaptaatioita varten alkuperäistä tarinaa yleensä muutetaan, muutun punaiseksi ja hypin tasajalkaa itkua niellen. Pahinta raiskausta ikinä oli Jodi Picoultin kirjaan perustuva leffa Sisareni puolesta, jossa koko ironinen loppuratkaisu oli muutettu täysin ennalta-arvattavaksi. Toiseksi pahinta oli John Irvingin kirjaan perustuva Kaikki isäni hotellit, jota katsoessa tuntui kuin olisi pikakelannut kirjan läpi. Aivan toisenlainen kokemus taas olivat Twilight-leffat, joiden on pakkokin olla kirjoille hyvin uskollisia, koska kukaan ei halua kimppuunsa miljoonia muovitorahampailla varustautuneita teinejä. Enkä muuten ymmärrä, miksi ne leffat ovat niin parjattuja. Edward, eiku Robert, saisi puolestani Oscarin koska vaan!
Niin, no, takaisin asiaan. Koska tunsin tarinan jo entuudestaan, en osaa sanoa, kuinka paljon on hyvä tietää ennen lukemista ja minkä kuuluu pysyä salassa. Siispä, Ystävä, lopeta lukeminen tähän ja palaa asiaan vasta kun olet päässyt kirjan (tai leffan) loppuun.
Kirja on eräänlainen dystopia ja koska lääketiede on kehittynyt vauhdikkaammin kuin todellisessa maailmassa, voidaan kaiketi puhua vaihtoehtohistoriasta. Kirja täyttää siis teknisesti ottaen tieteiskirjallisuuden vaatimukset, mutta en sanoisi sitä siltikään scifiksi. Ensinnäkään kirja ei ollut kirjastossa scifihyllyssä ja toisekseen se oli mielestäni hyvä, mikä todistaa joko sen, ettei se ollut scifiä, tai sen, että en tunne itseäni.
En tiedä, kuinka alkaisin kuvailla tätä kirjaa ilman imeliä ylisanoja. Se on kaunis, herkkä, hienovireinen, surumielinen, kaihoisa, lämmin ja jopa toiveikas. Se on rakkaustarina, koulutarina ja tarina ihmiskunnan pimeästä puolesta. Se käsittelee kysymyksiä, joihin kukaan ei halua vastauksia, olematta kuitenkaan missään vaiheessa liian synkeä. Jotenkin tarinassa askarruttaa sen päähenkilöiden onnellisuus. Kathy H. muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan lämmöllä, eikä koskaan sorru katkeruuteen kohtalostaan. Kukaan ei myöskään pyri pakenemaan kohtaloaan - korkeintaan lykkäämään sitä parilla vuodella jos tilaisuus tarjoutuisi. Kaikki on ennalta päätetty ja henkilöt tietävät suunnilleen miten ja milloin heidän elämänsä tulee ennenaikaisesti päättymään. Kukaan ei kapinoi. Kirjan henkilöt ovat onnekkaita, koska saavat olla koulussa, jossa heitä kohdellaan hyvin ja lämmöllä, kuin ihmisiä. He osaavat arvostaa kaikista pienimpiä ilonaiheita elämässä, heillä on ulkomaailmasta omituisia myyttisiä mielikuvia ja heidän elämänsä perustuu arveluihin ja huhuihin. Tosiasioista esiintyy pohdintaa, mutta usein hahmot törmäävät siihen seikkaan, että eivät edes halua tietää kaikkea. Nuoruusiässä heidän keskuudessaan vallitsee hyvin omituinen arvotusjärjestelmä, jossa lukemista pidetään suosion mittarina. Useita sellaisia mukavia ja onnellisia hetkiä kuvaillaan, joina henkilöt makoilevat kesäpäivinä nurmikolla lukemassa. Kaiken kaikkiaan syntyy hyvin rauhallinen ja onnellinen tunnelma ja kaikki hyväksyvät kohtalonsa. Loppu on tiedossa ja se ei tuota yllätyksiä. Loppu on tulossa. Loppu on lähellä. Loppu on täällä.
Loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti