Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream) (2000)
Elokuvakerho Monroe järjesti eilen illalla ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa kaksi Darren Aronofsky -leffaa putkeen Niagarassa. Ensimmäinen oli Unelmien sielunmessu ja toinen Black Swan viikkoa ennen Suomen ensi-iltaansa. Kiinnostaisi tietää, millaisilla suhteilla jälkimmäisen esitys oli saatu aikaan. Tilaisuus oli joka tapauksessa mainio ja sali oli kenties toista kertaa Niagaran historiassa loppuunmyyty. (Ensimmäinen kerta oli Animen yö reilu vuosi sitten.)
Muistan elävästi, kuinka lukioaikanani joku ilmaisutaidon ryhmä kävi katsomassa tämän leffan ja kaikki olivat siitä ihan hurmoksissaan, mikä kävi ilmi porukan kirjoittamista arvosteluista. Kesti kymmenen vuotta ennen kuin otin lukiokaverini kiinni ja katsastin elokuvan ensimmäisen kerran. Se oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin ja sen välttely näin pitkään osoittautui aiheelliseksi. Leffassa oli toki nautittavatkin hetkensä, mutta pääosin se oli juuri niin ahdistava kuin odotinkin sen olevan. En ole oikein koskaan ollut kiinnostunut huumehörhöilyn seuraamisesta, sillä useimmat niistä tarinoista ovat keskenään lähes identtisiä.
Oletan, että olin maailman viimeinen ihminen, joka ei ollut nähnyt tätä leffaa, joten en ala selostaa sen juonta. Jared Leto oli kyllä ihan söötti vielä tässä vaiheessa. Melkein onnistui pyyhkimään mielestäni sen karmean kuvan, joka sinne Chapter 27:n myötä on syöpynyt.
47. kulttuuriteko 20.2.2011
Black Swan (2010)
Nähtyäni Sielunmessun osasin orientoitua paremmin siihen, mitä Black Swanilta oli odotettavissa. Molempia yhdistävä mielenkiintoinen seikka oli ei-diegeettisten äänien käyttö. Tässä leffassa kuuluu jatkuvasti outoja ääniä, joiden lähdettä ei aina voi tunnistaa tai paikantaa, mutta jotka loppua kohden alkavat mielestäni kuulostaa yhä enemmän siipien räpistelyltä. Elokuva pitää otteessaan, pelottaa, ahdistaa ja inhottaa ja paisuu loppua kohti kuin sinfonia. Lopun tanssihuipennus on uskomattoman hieno, mutta samalla sen kammottavuus estää nauttimasta siitä täysillä.
Natalie Portmanin esittämä Nina saa himoitsemansa joutsenkuningattaren roolin Joutsenlampi-baletissa, mutta kaksoisroolin tanssiminen tuottaa ongelmia. Pedantti Nina tanssii teknisesti täydellisesti ja on viattomuudessaan ja puhtoisuudessaan juuri sopiva valkean joutsenen rooliin. Hankaluuksia syntyy mustan joutsenen osasta, johon Nina ei kerta kaikkiaan tunnu pystyvän eläytymään sen vaatimalla tavalla. Auttaakseen Ninaa löytämään itsestään räväkämmän puolen baletin ohjaaja antaa tälle kotitehtäväksi masturboida. Vasta ekstaasia napattuaan Nina onnistuu tehtävässä ja tuntuu vapautuvan kahleistaan. Samalla ulkomaailma kuitenkin muuttuu painajaismaisemmaksi ja kaikki tuntuvat haluavan vahingoittaa Ninaa. Roolin tanssimisesta ensi-illassa tulee hänen elämäntehtävänsä ja ainoa päämääränsä.
Leffa lainaa juonensa aina loppua myöten Edgar Allan Poen novellista William Wilson (jonka voi englanniksi lukea täällä). Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä siitä, että keksin tämän viittauksen ihan itse! Harmikseni jouduin kuitenkin toteamaan, etten ollut ensimmäinen. Samaa asiaa todistellaan mm. täällä.
Elokuva on ehdolla viiden eri Oscarin saajaksi:
- Paras naispääosa
- Paras kuvaus
- Paras ohjaus
- Paras leikkaus
- Paras elokuva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti