Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox? (2010)
Viime aikoina olen liikkunut harvinaisen paljon scifi-taajuuksilla ja lainasinkin tämän kirjan itse asiassa juuri siksi, että ehkä nyt on aika korjata puute, jonka scifin muotoinen aukko on aiemmin elämääni muodostanut. Tähän mennessä en ole kuitenkaan kovin vakuuttunut siitä, että tuo puute olisi kovin vakava. Ainoa todella lukemisen arvoinen scifi-kirja tänä vuonna on ollut Ishiguron Ole luonani aina, mutta sanoisinkin sitä ehkä pehmeäksi scifiksi uutta terminologiaa kehitelläkseni. Kuka on Jenna Fox? taas on kovempaa kamaa. Ishiguron kirja ei mielestäni täyttänyt scifin tunnusmerkkejä siksi, että siinä ei kuvailtu uutta teknologiaa yksityiskohtaisesti, ja asiat vaikuttivat kloonaamista lukuun ottamatta olevan maailmassa aika samalla tolalla kuin todellisuudessa. Jenna Foxin maailmassa lääketiede on siirtynyt aivan uudelle tasolle, eikä kenenkään pian ole enää pakko kuolla. Myös viimeinen luonnonvarainen jääkarhu on kuollut. Jennalla on videot, jotka pysäytetään, kelataan ja laitetaan päälle puhumalla niille. Juuri tällaiset pienet yksityiskohdat luovat tunnelmaa siitä, että maailma on erilainen paikka kuin millaisena me sen tunnemme.
Huom. Jos kiinnostuit kirjasta niin että aiot lukea sen, älä jatka. Spoilereita satelee.
Jenna Fox on herännyt pitkästä koomasta auto-onnettomuuden jälkeen, eikä aluksi muista mitään siitä kuka on. Hän katselee elämästään tehtyjä filmejä ja yrittää saada kiinni minuudestaan. Vähitellen muisti alkaa palautua ja salaisuudet selvitä. Koska takakannessa jo mainitaan sana geeniteknologia, lukija arvaa heti alkumetreillä Jennan olevan klooni. Mutta aivan niin asia ei kuitenkaan ole. Jennan isä on kehittänyt mullistavan biogeeli-nimisen aineen, jonka avulla elimet saadaan säilymään loputtomiin, niin ettei vastaanottajaa tarvitse löytää välittömästi. Tätä asiaa juuri selvitetään niin perinpohjaisesti, että puolet asiasta menee ohi, enkä osannut aivan yhdistää kaikkia langanpäitä. Joka tapauksessa käytännössä kaiken kloonaaminen on mahdollista. Lopulta Jennalle selviää, että hänestä pystyttiin onnettomuuden jälkeen säilyttämään hänen äitinsä mukaan "ihmisyyden tärkein osa", kymmenen prosenttia aivoista. Kaikki muu on uudelleen luotua. Luonnollisesti Jenna raivostuu ja kapinoi ja oikeutetusti pohtii, onko hänellä sielua - asia jota myös Ole luonani aina kysyy. Onko sielu jotain, mikä kuuluu siihen kymmeneen tärkeimpään prosenttiin, vai ehtikö se livahtaa jonnekin kaikissa leikkausoperaatioissa?
Ihan laillista tämä kloonaaminen ei kuitenkaan ole, vaan Jenna on piiloteltu suursalaisuus. Antibioottien liikakäyttö on johtanut maailmassa virusepidemioihin, jotka ovat tappaneet ihmisiä ja vieneet heiltä raajoja ja saattaneet tieteen kehityksen kyseenalaiseksi. Siirrännäisiä, proteeseja, elinsiirtoja ja kloonauksia valvoo VATE, jonkin sortin eettinen lautakunta. Se on määritellyt eri elimille ja ruumiinosille prosenttiarvoja ja päättänyt, että ihmisestä saa olla enintään 49 prosenttia korvattu - koska johonkin raja täytyy vetää.
Kirjassa tieteen kehitykseen negatiivisemmin suhtautuvat Jennan isoäiti, joka on lopettanut lääkärinä toimimisen touhun mentyä epäilyttäväksi, ja Allys, joka on antibioottien vuoksi menettänyt kaikki raajansa. Loppu on kuitenkin aika hämmentävä, koska viimeisetkin järjen äänet tuntuvat kääntävän kelkkansa. Sisäistekijän viesti jää epäselväksi. Pohdittavaa kirja kuitenkin tarjoaa yllin kyllin. En erityisemmin pitänyt tyylistä, mutta ajatuksia teos herättää ja kannattaa lukea, jos ei ole ihan varma siitä, että "kehitys" on aina kehitystä.
Kirjan alkuperäinen nimi, The Adoration of Jenna Fox on suomenkielistä kuvaavampi, sillä ennen kaikkea kyse on vanhempien loputtomasta ja periksiantamattomasta rakkaudesta, joka ajaa jopa eettisesti kyseenalaisiin valintoihin.
Tästä kirjasta on olemassa myös traileri, mikä lienee myös kyseenalaista kehitystä kirjabisneksessä. En kuitenkaan ole suuremmin sitä vastaan, vaikka vanhoillinen lukija olenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti