The Adoration of Katja Kallio

51. kulttuuriteko 23.2.2011

Katja Kallio: Elokuvamuisti (2007)

Päätin ex tempore lukaista uudestaan tämän pienen kirjan elokuvista, koska ajatuksen Oscar-gaalan katsomisesta on joskus päähäni pistänyt juuri Katja Kallio. En tiedä missä ja miten, sillä olin aivan varma, että tässä kirjassa olisi ollut sitä käsittelevä teksti, mutta ei. Oscareihin viitattiin yhdellä lauseella. Ihmisen muisti tekee tepposia. Tästä Kallio kirjoittaakin kappaleessa Epäluotettava kertoja. Hän kertoo käyneensä noin neljävuotiaana katsomassa äitinsä kanssa Kaunottaren ja kulkurin.

"Kaunotar ja Kulkuri siirtelevät kuonoillaan toisilleen viimeistä lihapullaa. Ja sitten: Kaunotar hylkää Kulkurin, joka jää yksin pimeään yöhön. Saan kohtauksen. Alan itkeä ja huutaa Se jäi yksin, se jäi ihan yksin." --- "Kulkuri talsii yksin pimeässä, ylös mäkeä, pysähtyy, katsoo silmät kosteina Kaunottaren perään, jatkaa yksinäistä taivaltaan." --- "Kohtaus on piinallisen pitkä, ja kuten koiralla minullakaan ei ole ajan tajua."

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Katja Kallio katsoo äitinsä kanssa elokuvan uudestaan ja molemmat saavat yllättyä.

"Kohtausta, josta niin järkytyin, ei ole olemassa. Sitä ei ole. Kaunotar lähtee, Kulkuri vilkaisee häntä, ja sitten leikataan seuraavaan kohtaukseen. Kulkuri ei varsinaisesti jää yksin lainkaan. Mäkeä ei ole olemassa. Kulkuri ei pysähdy eikä katso taakseen." --- "Sekä minä että äitini olemme ymmällämme. Muistimme kohtauksen niin tarkasti. Emme tiedä kumpi meistä on alun perin kehittänyt mielessään kohtauksen jota ei ole olemassakaan."

Olen kokenut saman monen lapsuuden elokuvan suhteen. Ja nyt olen ilmeisesti itse rakentanut tarinan Katja Kalliosta katsomassa Oscar-gaalaa. Hämmentävää.

Mutta palataanpa hetkeksi ajassa taaksepäin. Ollessani suunnilleen 16-vuotias elämääni kuului hetken aikaa sellainen chick lit -kirjallisuudesta tuttu tyttöporukka. Tämä hetki tuntuu nyttemmin hyvin lyhyeltä, eikä vastaavaa porukkaa ole elämässäni sen jälkeen päässyt syntymään. Eräänä iltana päätimme mennä ystävieni kanssa elokuviin katsomaan Kuutamolla-leffaa. (Silloin oli Lahdessa vielä erikseen Ilves ja Kuvapalatsi. Leffa meni Ilveksessä.) Ilmeisesti elokuva ei ollut vielä pyörinyt kauan ohjelmistossa, sillä saimme lippuluukulta Kuutamolla-pokkarit, jotka annettiin ensimmäisille viidellekymmenelle (tms.) katsojalle. Ilmaisesta roinasta jää aina hyvä mieli ja ehkä osittain juuri tuon pokkarin takia illasta tuli niin onnistunut. Muistan, että olimme kaikki kolme leffasta ihan fiiliksissä. (Voi toki olla, että muistan väärin.) Näimme siinä kuolemattoman rakkaustarinan - ainakin kunnes se leffan puolivälissä kuoli. Peter Franzén lumosi meidät sudenhymyllään. Elokuvan musiikki itketti minua monta vuotta soidessaan radiosta ja ostin leffan soundtrackinkin ja fiilistelin sitä usein kotona. Leffassa oli jotain käsittämätöntä lumoa, jonka varmaankin vain kuusitoistavuotias tyttö voi ymmärtää. "Kunpa joku rakastaisi minua jossakin" muodostui elämäni johtolauseeksi. Menin kotiin sydän toivoa täynnä.

Toinen juttu, joka liittyy kyseiseen elokuvaan on se, että lukioni ilmaisutaitoryhmä teki matkan sen kuvauksiin avustajiksi. Jostain käsittämättömästä syystä en mennyt tuolle retkelle mukaan, mutta harmi siitä on haihtunut jo kauan sitten. Iiriksen äidin taidenäyttelyn avajaisissa väkijoukon seassa näkyy noina aikoina rakkain ystäväni pääkallohuivi päässä. Hänet on ikuisiksi ajoiksi vangittu yhteen rakkaimmista elokuvistani. Se, että en ollut mukana siellä, muuttui tarkoitukselliseksi luettuani Elokuvamuistin. Kallio kertoo, kuinka häntä ei ole juuri koskaan valittu avustajaksi mihinkään, kun taas hänen miehensä vain kävelee vahingossa kuvauspaikan ohi ja hänet vedetään mukaan. Kallio ei päässyt avustajaksi edes Kuutamolla-elokuvaan, koska hänen lapsensa ei suostunut itkemään kameroiden edessä.

Suunnilleen vuoden kuluttua tuosta leffaillasta moni asia oli muuttunut. Silloin tartuin jonakin pimeänä iltana Kuutamolla-pokkariin, jonka olin lipputiskiltä saanut. Join keittiön pöydän ääressä teetä ja luin kirjan melkein yhdessä yössä. Olin jo unohtanut, miten paljon olin leffasta pitänyt. Mutta miten rakastuinkaan siihen kirjaan. Se tuntui kertovan uudelleen sen tarinan, joka vuoden aikana oli tapahtunut. Se kertoi minusta ja meidän hajonneesta tyttöporukastamme, rakkaudesta, toivosta ja anteeksiannosta. Kirja ei pilannut leffaa eikä päinvastoin, vaan ne limittyivät sulassa sovussa yhteen täydellisemmäksi tarinaksi, jonka joukkoon sekoittui iso ripaus nostalgiaa. Kuutamolla on jo mielessäni oma maailmansa, ja Katja Kallio on sen maailman luoja.

Ensimmäisestä kerrasta kun näin elokuvan on kulunut jo melkein kymmenen vuotta. Olen katsonut sen näiden vuosien aikana usein ja lukenut myös kirjan monesti. Nostalgia ei koskaan haalistu. Se vain voimistuu. Luku- tai katselukokemus muuttuu joka kerralla, mutta aina sen voimakkuus yllättää. Kun aloin seurustella nykyisen avomieheni kanssa, hehkutin leffaa hänelle usein ja lopulta katsoimme sen yhdessä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sen hienoutta (koska ei ollut 16-vuotias tyttö) vaan pihisi ja puhisi koko elokuvan ajan sen moraalittomuudelle. Se tuntui vähän vievän leffasta hohtoa, enkä ole katsonut sitä sen jälkeen. Kävimme kuitenkin katsomassa yhdessä seuraavan Katja Kallion kirjaan perustuvan elokuvan, Sooloilua, joka kertoo jälleen kerran rakkaudesta ja anteeksiannosta. Siitä hän piti, eikä ihme. Se on kertomus uranaisesta, joka löytää itsestään äidin, vaimon ja miniän omaksikin yllätyksekseen. Mies saa syntinsä anteeksi ja lopussa kiitos seisoo. Itse en ollut elokuvasta läheskään yhtä vaikuttunut kuin kirjasta, eikä kumpikaan niistä ole mitään verrattuna Kuutamolla-maailmaani.

Kuitenkin Katja Kallion romaanituotanto kokonaisuudessaan on aivan valloittava, eikä vähiten siksi, että kirjailijan kehitys ja henkinen kasvu näkyy siitä niin selvästi. Karilla ja Syntikirja ovat hyvin erilaisia kuin Kuutamolla ja Sooloilua, joita mitenkään väheksymättä voi sanoa, että ensinmainittu parivaljakko on huomattavasti kypsempi. Vaikka meillä Katja Kallion kanssa onkin ikäeroa seitsemäntoista vuotta, tuntuu kuin hän olisi kasvanut mukanani elämäni ratkaisevina vuosina. Olen seurannut hänen uraansa esikoisromaanista lähtien ja odottanut uutta kirjaa aina innolla. Olen käynyt kirjamessuilla monesti kuuntelemassa häntä ja mielestäni hän on valloittava myös ihmisenä. Kirjamessujen ja uusien kirjojen välillä luin hänen kolumnejaan TV-maailmasta. En ole koskaan ollut kolumninlukijatyyppi (enkä edes lehdenlukija), mutta niitä odotin ja ne olivat yleensä hulvattoman hauskoja. Niissä Kallio kertoi erilaisia sattumuksia, jotka liittyivät jotenkin elokuviin tai televisioon. Niistäkin tunnistin itseni. Lopulta TV-maailman kolumneista ja pienestä lisämateriaalista koostettiin Elokuvamuisti. Palatkaamme siis viimein takaisin siihen.

Tämä kirja vastaa kaikkiin kysymyksiin, joita ihmisellä voi olla. Siis kaikkiin. Jos ei vastaa, et osaa lukea rivien välistä. Poimin tähän nyt vain joitakin esimerkkejä.

• Miksi Titanic on syvällinen elokuva? (Luvussa Titanic)
• Miksi en ole pyytänyt Katja Kalliolta signeerausta raahattuani hänen kirjojaan monesti kirjamessuilla mukana? (Luvussa Kolme siipiparia)
• Miksi suosikkielokuvieni joukkoon kuuluu sellaisia mestariteoksia kuin Rock Star ja Kuutamolla? (Luvuissa Olosuhteet ja Tähtikirkas yö)
• Mitä yhteistä on Leijonakuninkaan Mufasalla ja Trafficin Robert Wakefieldilla? (Luvussa Maailman turvallisin lause)
• Mitä yhteistä on ihanalla miehellä ja ihanalla elokuvalla? (Luvussa My Precious)
• Miten käydään elokuvissa kun ollaan saatu lapsia? (Luvuissa Babybio ja Jaetut kokemukset)
• Kuinka lähestytään naista? (Luvussa Naisen lähestymisestä)

Ps. Siltä varalta että joku selvisi tänne asti, otsikko viittaa tulevaisuuteen, seuraavan kulttuuritekoni alkuperäiseen nimeen.