Kummisetä II (The Godfather II) (1974) ja Kummisetä III (The Godfather III) (1990)
Tein taas sen virheen, että katsoin kolmosen ennen kuin kirjoitin kakkosesta, joten nyt en enää kunnolla osaa sanoa, mitä kakkosessa tapahtui. Meininki oli kuitenkin yhtä paatunutta ja melkeinpä paatuneempaa kuin ykkösessä niin että kummisedän vaimokin sai tarpeekseen ja lopussa oli taas verilöyly. Samalla kun seurataan Michaelin organisoimaa joukkomurhaa, nähdään takaumina menneestä kuinka alkuperäisestä, ensimmäisen osan kummisedästä tuli kummisetä. Leffa oli mielestäni tylsempi kuin ykkönen ja kestikin tosi kauan. Vastapainona kolmoselle, kakkosesta kuitenkin vielä jotenkuten ymmärsi, mitä siinä tapahtui.
 |
| Robert De Niro on nuori Vito Corleone. |
Mutta kolmonen se vasta sekava onkin. Jos pitäisi selittää sen juoni jollekin, en osaisi sanoa mitään. Miljoonasti ihmisiä, suurin osa italialaisia, jotka kaikki vehkeilevät toisiaan vastaan ja joita on vaikea erottaa toisistaan. Siitä, kuka vehkeilee ketäkin vastaan, ei ole mitenkään mahdollista pysyä kärryillä, koska italiaanot sanovat jollekin vehkeilevänsä jotain toista vastaan, mutta se saattaa aina olla vehkeilyä sitä vastaan, jolle puhutaan. Alusta asti olin ihan pihalla. Kummisetä haluaa sijoittaa johonkin laillisesti (miksi nyt, kaikkien vuosien jälkeen?) ja mukana hälsää arkkipiispoja, juutalaisia ja paavi, joka lopulta salamurhataan (miksi?). Kummisedän aikuinen poika ei halua lakimieheksi eikä mafiosoksi vaan oopperalaulajaksi, mutta tytär Mary (Sofia Coppola) johtaa innokkaasti Vito Corleonen säätiötä, joka jakelee miljoonia ympäriinsä (miksi?). Kaikki Michaelin (kummisedän) toiminnan motiivit jäävät hämärän peittoon. Lisäksi mukana häärää ykkösosassa siitetty ja täysin puskista putkahtava veljenpoika (Andy Garcia nuorena ja komeana), joka haluaa tappaa kaikki (miksi?) ja ilmeisesti haikailee kummisedäksi kummisedän paikalle. Hän rakastuu serkkuunsa Maryyn, mutta tämän romanttisen vivahteenkin pilasi Gilmoren tytöt, koska tiesin koko ajan, kuinka juttu päättyy.
Suuri osa leffan tapahtumista sijoittuu Sisiliaan, mafian kotikonnuille, jossa Michaelia riivaa hänen menneisyytensä. Ensimmäinen ja toinen osa kyynistivät minut siinä määrin, etten uskonut hetkeäkään katumuksen aitouteen ja kyyneliin, joita Michael synnintunnustuksensa yhteydessä vuodattaa. Pikkuhiljaa laillisille poluille pyrkimistä en ymmärtänyt alkuunkaan, enkä uskonut kenenkään tunteiden aitouteen ja olin koko ajan ihan varma, että veljenpoika haluaa listiä koko perheen.
Johtopäätös: tykkäsin ykkösestä eniten, eikä loppu trilogiasta lunastanut sen antamia lupauksia. Kakkososa oli muuten pitkään IMDB:ssä korkeammalla kuin ykkönen ja Scream 2:ssa mainitaan sen olevan parempi kuin ensimmäinen. Nyt ensimmäinen osa on kuitenkin ansaitusti kirinyt toisen ohi IMDB:ssä 0.2 pisteen erotuksella.
 |
| Sofia Coppola. |
103. kulttuuriteko 24.4.2011
Subodh Guptan näyttely @ Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
Kummisetien välissä poikkesin aivan toisenlaiselle polulle, intialaisen nykytaiteen puolelle. Subodh Gupta on viehtynyt kiiltäviin pintoihin ja kuvaa niitä niin tilataideteoksissaan kuin maalauksissaan. Intialaiset teräksiset astiat ovat usein keskiössä ja tyhjinä muistuttavat ihmisiä siitä, miten moni intialainen joutuu näkemään nälkää. Maalaukset olivat hienoja ja metallipinnat kiiltelivät kuin valokuvissa. Mielenkiintoisia olivat myös epätarkoiksi maalatut teokset, jotka toivat mieleen mikroskoopin läpi katsomisen ennen tarkennusta. Video, jolla Gupta pesee itseään mudasta, mutta nauha eteneekin lopusta alkuun ja sen seurauksena Guptasta tulee suihkun myötä likaisempi, oli ihan jännä. Eniten tykkäsin ehkä liikkuvasta sushilinjastosta, jonka katsominen läheltä oli huimaava kokemus. Sain näyttelystä enemmän irti lukemalla tekstejä, joissa teoksista kerrottiin, kuin katselemalla itse teoksia. Hopeinen auto tai kultaiset polkupyörät joiden sarvissa roikkuu maitotonkkia eivät sellaisenaan sanoneet minulle mitään, mutta taustaan tutustuminen raotti hieman salaisuuksien verhoa.
 |
| Hautominen. Metalliastioista koostuvia munia. |
105. kulttuuriteko 25.4.2011
The Rite (2011)
Tuotin avomiehelleni suuren pettymyksen suhtautumisellani Kummisetiin, ja olin varma että joudun jatkamaan samalla linjalla katsottuamme tämän elokuvan. Kaikeksi onneksi hän oli kuitenkin siihen yhtä pettynyt kuin minä.
On varmasti olemassa jokin ihmisryhmä, joka jaksaa katsoa loputtomasti näitä riivauselokuvia. Minä en kuitenkaan kuulu siihen ryhmään ja olen sitä mieltä, että kaikki Manaajan jälkeen tehdyt ovat turhia (etenkin sen jatko-osat). Riivauselokuvien genreen The Rite ei tuo kerrassaan mitään uutta, mutta Anthony Hopkinsin ja Colin O'Donoghuen hahmot ovat sen verran mielenkiintoisia, ettei leffan katsominen nyt suorastaan tuskallistakaan ole.
Nuori Michael pakenee hautausurakoitsijan uraa pappiskouluun ja oltuaan siellä neljä vuotta, hän päättää ennen lopullisen valan antamista lopettaa opinnot kesken ateisminsa vuoksi. Vastaava opettaja kuitenkin näkee Michaelin potentiaalin ja suostuttelee tämän parin kuukauden manaajakurssille Roomaan. Paradoksaalisesti papit pyrkivät saamaan Michaelin uskomaan ensin paholaiseen, jotta tämä siten löytäisi uskonsa Jumalaan. Michael kyseenalaistaa kurssin opit ja on halukas niputtamaan riivaustapaukset mielenterveysongelmien joukkoon. Tällöin opettaja ohjaa hänet hieman epätavallisempia metodeja suosivan manaajan puheille ja Michael pääsee seuraamaan tämän työtä käytännössä. Sitten taas puhutaan kieliä demonisilla äänillä ja loput nyt voi melkeinpä arvata.
106. kulttuuriteko 26.4.2011
Charlaine Harris: Veren voima (2001)
Luettuani koko Twilight-saagan päätin vakaasti, etten säntää päätä pahkaa mukaan koko vampyyribisnekseen, jota olen vuosikausia halveksinut niiden muutamien surkeiden teinivampyyrielokuvien vuoksi. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta kun löysin tämän Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäisen osan kirjaston vippilainojen joukosta. Ainahan sitä kannattaa tehdä vähän vertailevaa tutkimusta, eikö? Monet täysissä järjissään olevat ystäväni tiiraavat True Bloodia (joka perustuu näihin kirjoihin) silmät kiiluen ja sanovat, että tämä on se paras, aito ja ainoa oikea vampyyrijuttu.
No, kirja oli ihan viihdyttävä ja onnistui tempaamaan mukaansa. Nautin monista pienistä hauskoista yksityiskohdista ja etenkin kohdista, joissa ajatustenlukija Sookie kuuntelee muiden ajatuksia. Miettikääpä, millaista olisi harrastaa seksiä kun kuulisi koko ajan mitä kumppani ajattelee. Ensimmäisellä sivulla saapuu kuitenkin pelastus: vampyyri astuu baariin, jossa Sookie on töissä, eikä hän pysty lukemaan tämän ajatuksia. Maailma on Billin seurassa ihanan hiljainen ja rauhallinen. Rakkaustarinana ainakaan tämä ensimmäinen osa ei vedä vertoja Twilightille, mutta en usko, että rakkaustarinan onkaan tarkoitus olla tässä pääosassa.
Pikkukaupungissa käy kuhina kun joku raiskaa ja kuristaa naisia, jotka ovat vampyyreihin mieltyneitä. Toisin kuin Twilight-sarjassa, tässä sarjassa vampyyrit elävät julkisesti ihmisten seassa ja heille on omia baareja, hotelleja ja jopa faneja, jotka haluavat tulla purruiksi. Suurin osa juo synteettistä verta ravinnokseen, mutta joskus sattuu vahinkoja, kun jonkun tekee mieli aitoa tavaraa.
Tykkäsin erityisen paljon kohdasta, jossa on selitetty mielenkiintoisella tavalla jatkuvat näköhavainnot eräästä jo kauan kuolleena olleesta laulajasta. Nimeä ei varsinaisesti sanota suoraan, mutta vihjaukset ovat niin selviä, että tyhmempikin tajuaa asian. (Kuulemma kyseinen hahmo ei ole mukana True Bloodissa, eikä ihme.)
Kirjan loppua lähestyessäni koko Twilight-juttu alkoi haiskahtaa. Olisiko muka mahdollista, että Stephenie Meyer ei olisi lukenut tätä kirjaa ennen kuin rustasi omansa? Kirjoissa on hämmästyttävän paljon samaa, vaikka vampyyrien tavat eroavatkin toisistaan. Meyerin vampyyrit eivät esimerkiksi koskaan nuku ja suurin osa perinteistä (hopea, valkosipuli, pyhä vesi, krusifiksi, vaarna, auringossa kärventyminen) on silkkaa satua. Harrisin vampyyrit taas nukkuvat päivät arkuissaan auringolta piilossa, savuavat siitä kohtaa joka koskettaa hopeaa, ja tapetaan syöksemällä vaarna sydämeen.
Niin tai näin, kirja oli ihan jees, mutta en suoranaisesti hingu päästä lukemaan jatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti