Viimeistä viedään!

45/365
Les Misérables (2012)

Victor Hugon tiiliskiveen ja sittemmin enemmänkin maailman suosituimpaan teatterimusikaaliin perustuva Les Misérables herätti minussa etukäteen kauhua niin pituudellaan kuin laulannallaan. Edellisen lauseen jälkeen odotitte varmaankin seuraavan kertovan siitä, kuinka musikaali räjäytti tajuntani ja koin mullistuksen, joka käänsi koko elämäni suunnan. Nääh. Mutta "pessimisti ei pety" -ohje kyllä osoitti paikkansapitävyytensä. Ystäväni, jonka kanssa kävimme elokuvan katsomassa, odotti itkevänsä leffan alusta loppuun ja tuskastui siihen niin että alkoi aivan poikkeuksellisesti kaivella karkkia laukustaan kesken elokuvan ja esitti "joo ei tää mitään voita, sairaan pitkä ja tuskainen" -kommenttinsa jo ennen kuin pääsimme salista ulos. Koska olin itse kuvitellutkin leffan olevan sairaan pitkä ja tylsä, yllätyin jokseenkin positiivisesti siitä, että se ei kuitenkaan tuntunut kestävän kymmentä tuntia. En ole mikään suuri musikaalien ystävä, enkä varsinkaan sellaisten, joissa 95% repliikeistä lauletaan, mutta jotenkin musiikki onnistui tempaamaan mukaansa niin, että se itse asiassa ehkä jopa teki elokuvasta joutuisamman.

Tarina kertoo Jean Valjeanista (Hugh Jackman), entisestä vangista joka huomaa, ettei vapauduttuaan onnistu saamaan mistään töitä. Niinpä hän rikkoo ehdonalaisensa sääntöjä, muuttaa nimensä ja "katoaa". Koska Valjean on pohjimmiltaan hyvä tyyppi, joka vain erehtyi nälissään varastamaan leivän, hän pääsee pian pormestariksi ja tehtaanomistajaksi. Lainvalvoja Javert (Russell Crowe) kuitenkin jahtaa Valjeania pakkomielteisesti halki maiden ja mantujen, eikä Valjean saa menneisyytensä vuoksi koskaan rauhaa.

Pormestarin tehtaassa työskentelevä Fantine (Anne Hathaway) saa potkut kun hänen avioton lapsensa tulee ilmi. Hän päätyy myymään hiuksensa ja hampaansa ja lopulta hänestä tulee prostituoitu, jonka Valjean sitten noukkii katuojasta kun on jo liian myöhäistä. Valjean tuntee syyllisyyttä entisen työntekijänsä kohtalosta ja lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä, Cosettesta (Isabelle Allen/Amanda Seyfried).

Valjeanista tulee Cosettelle kuin isä ja yhdessä he pakenevat Javertia Cosetten tietämättä miksi. Kurjuuden keskellä heillä on kuitenkin aina toisensa - kunnes Cosette eräänä päivänä rakastuu nuoreen vallankumoukselliseen Mariukseen (Eddie Redmayne). Sitten jännitetään, saavatko nuoret toisensa.

Elokuvan laulanta on äänitetty suoraan kuvauspaikoilla, mikä saa sen kuulostamaan aidolta ja aika ajoin kamalalta. Alkuperäinen tarina ei ole minulle tuttu edes musikaalina, enkä osaa sanoa siitä mitään. Tarina tuntuu kovasti tiivistetyltä kun kaiken laulamiseenkin menee niin pitkä aika, ja aika ajoin motiivit jäävät epäselviksi ja juonenkäänteet hatariksi. Kummastusta herättääkin se, että Victor Hugon tuhatsivuisesta kirjasta tehty filmatisointi kestää vain melkein kolme tuntia, kun taas Tolkienin tuhatsivuisesta kirjasta on saatu aikaiseksi kolme elokuvaa ja yhdeksän tuntia. (Ja Hobitti on tietysti ihan oma lukunsa: kolmesataasivuisesta kirjasta ährätään yhdeksän tuntia ja keksitään juonenkäänteitä joita ei kirjassa ole, koska mikään ei riitä.)

Viimeiseksi Oscar-ehdokasleffaksi oikein hyvä valinta. Nyt tunnen suurta helpostusta siitä, että Oscarit ovat kohta ohi ja voin katsoa juuri niitä leffoja, jotka oikeasti tahdon nähdä.