Hanekelle pysti: masis muttei tylsä

41/365
Rakkaus (Amour) (2012)

Niagaran vitosen tiistai-ilta täyttyi lähes viimeistä penkkiä myöten ikäihmisistä ja minusta, kun Michael Haneken tuore Oscar-ehdokas lävähti valkokankaalle. Tunnelma oli kuin festareilla konsanaan, vieri vieressä siellä nökötettiin ja entuudestaan tuntemattomat jutustelivat keskenään tyyliin "Kävin jo aamulla katsomassa Mestarin ja ostin saman tien lipun iltaleffaankin ettei mene loppuun". Huh, Rakkaus mitä ilmeisimmin vetää täysiä katsomoja (toisin kuin vaikkapa Lincoln, jota oli viikko sitten keskiviikkona Plevnassa katsomassa seitsemän tyyppiä).

Pelkäsin tätä leffaa kovasti etukäteen, koska olen aiemmin nähnyt Hanekelta pari kokeellisempaa pätkää, jotka piti katsoa useammassa osassa hereilläpysymisvaikeuksien vuoksi. Toisaalta trailerin perusteella odotin leffalta oikeastaan juuri sitä, miksi se osoittautuikin. Kävi ilmi, että ohjaamalla perinteisen, lineaarisen ja ymmärrettävän draamaelokuvan Haneke on viimein ansainnut Oscar-ehdokkuutensa. Rakkaus nappasi jo Cannesin kultaisen palmun ja pidän voittoa myös Oscareissa varmana ainakin vieraskielisen elokuvan kategoriassa. Emmanuelle Riva on myös ehdottomasti varteenotettava vastustaja Zero Dark Thirtyn Jessica Chastainille naispääosapystiä jaettaessa. Pääpotin, parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi leffa on kuitenkin ehkä liian arkinen ja halvalla tehty (joskin ennakkoindiesuosikki Beasts of the Southern Wild on tehty vielä kolme kertaa halvemmalla).

Elokuva kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan eräästä jo elämänsä syyspuolelle ehtineestä pariskunnasta, Annesta (Emmanuelle Riva) ja Georgesista (Jean-Louis Trintignant). Eräänä päivänä Anne saa sairaskohtauksen ja Georgesista tulee pian hellä ja kärsivällinen omaishoitaja. Vaimo kuitenkin haluaisi vain kuolla. Loppu on aika ennalta-arvattava - osa siitä paljastetaan heti elokuvan alussa - mutta sen aika onnistuu silti yllättämään. Hahmoja kuvataan koruttomasti mutta lämmöllä. Eikä leffan reilu kaksi tuntia tuntunut enää missään kaikkien näkemieni ylipitkien vanutusten jälkeen. Aihe on kuitenkin sen verran masentava, etten juuri katsele tällaisia elokuvia ihan huvikseni. Taidetta voi kaiketi käyttää ainakin kahdella tavalla: todellisuuden pakoiluun tai sen kohtaamiseen. Itse mieluusti pakoilen kunnes se lyö naamalle.