Poetry (Shi) (2010)
Kaksi- ja puolituntinen eteläkorealainen leffa kymmeneltä aamulla on sellainen juttu, jota ei normaalielämässä tulisi ikinä toteutettua. Sodankylässä kaikki tällainen on kuitenkin mahdollista. Elokuva on aihepiiriltään melko raskasta katsottavaa, mutta jostain syystä se ei edes aamutuimaan onnistunut vaivuttamaan masennuksen (tai unen) syövereihin. Kaikesta kurjuudesta huolimatta lopputulos on aika lämminhenkinen.
66-vuotias nainen huolehtii raivostuttavasta teini-ikäisestä tyttärenpojastaan sekä työskentelee vanhan halvaantuneen miehen kotiapulaisena. Tyttärenpoika vaikuttaa sekaantuneen tapahtumiin, jotka ovat johtaneet teinitytön itsemurhaan ja mummo joutuu setvimään asiaa muiden poikien isien kanssa, jotka tekevät parhaansa lakaistakseen tapahtumat maton alle. Tässä yhteydessä korostuvat sukupuolien väliset erot sekä kulttuuri, jossa äideiltä ei kysytä mitään. Luonnollisesti mummo on tapahtuneesta järkyttynyt ja töissäkin ilmenee ongelmia kun huollettava alkaa osoittaa liiallista kiinnostusta häntä kohtaan. Kaiken kukkuraksi mummolla todetaan vielä Alzheimerin tauti.
Surkeuden vastapainoksi nainen ilmoittautuu runouden kurssille ja alkaa epätoivoisesti kamppailla luodakseen runon. Hän ottaa asian elämäntehtäväkseen ja löytää sen avulla maailmasta kauneutta tehden jatkuvasti muistiinpanoja ympäristöstään. Runous tuo mukanaan myös uusia ihmissuhteita ja hengähdystaukoja arjesta.
Leffassa on monia aspekteja, joiden ratkeamista voi jännittää, eikä se niin ollen tylsistytä, vaikka onkin välillä pelottavan hiljainen ja vähäeleinen. Teinipojan hahmo on mielestäni erittäin onnistunut ja kuvaa yleismaailmallisesti sitä miten nuorten poikien käyttäytymistä. Loppua kohti alkaa tuntua koko ajan pahemmalta mummon puolesta ja pojan haluaisi vain kuristaa.
Tosi hyvä. Erittäin positiivinen yllätys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti