Sodankylä: Le Havre

158. kulttuuriteko 18.6.2011
Le Havre (2011)

Töiden ja juhannuksen passivoittamana edessäni on taas melkoinen kirimisurakka. Sodankylä on enää haalistuva muisto aivojeni perukoilla, mutta palatkaamme siihen vielä hetkeksi.

Aki Kaurismäen tuorein elokuva, joka oli Cannesissakin ehdolla, oli Sodiksessa loppuunvarattu jo ennakkoon. Jälleen jonkun pätevän systeemisuunnittelijan ansiosta tämä ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä mahdottomuutta päästä sitä katsomaan, sillä lippuja ripoteltiin joka aamu "muutamia" myyntiin vielä paikan päällä. Niitä myytiin erilliseltä tiskiltä koulun ulko-ovien edessä ja niitä jonotettiin retkituolien ja termospullojen kanssa.

Mennessäni kahdeksaksi töihin eräänä päivänä Le Havre -jono oli tämän näköinen. Lipunmyynti alkoi yhdeksältä ja tunnissa jono ehti vielä kasvaa tuplasti näin pitkäksi.

En meinannut oikein ymmärtää, miksi ihmiset niin tulenpalavasti halusivat nähdä tämän elokuvan. En ole katsonut yhtään Kaurismäen elokuvaa loppuun saakka, koska olen aina nukahtanut kesken. (Kerroin tätä myös kaverilleni niin kovaan ääneen että selkäni takaa juuri silloin minut ohittanut Kaurismäki varmasti kuuli. Hups.) Mutta ihmisten odottava ja jonottava innostus tarttui minuun, ja kun elokuva päätettiin sittenkin uusia samana iltana kuin ensimmäinen näytös oli ollut, ostimme siihen seurueeni kanssa liput. Ensimmäisen Le Havren aikana iso teltta oli kuulemma tungettu niin täyteen, että ihmiset pyörtyilivät siellä. Toinenkin näytös oli täynnä, mutta ei ihan niin kohtalokkaasti. Ihmisillä oli omia kossupulloja mukana, Kaurismäki ja Peter von Bagh kävivät esittelemässä leffan lyhyesti, ja paikalla oli oikein tunnelmallista. Havaitsin jälleen eturivin hyväksi paikaksi istua, sillä yömyöhään siinä sai istua lähellä lämmitintä, eikä tarvinnut väistellä päitä. Ja huolimatta siitä, että olin ollut kuusi tuntia raskaassa ravintolatyössä ja katsonut jo kaksi leffaa sinä päivänä, tästä tuli ensimmäinen Kaurismäki-elokuva, jonka valvoin alusta loppuun (enkä edes torkahdellut).

Mikrofonin takana Peter von Bagh. Kaurismäki erottuu juuri ja juuri seinästä.

Leffa oli siis oikeastaan kaikin puolin positiivinen yllätys. Ehkä aiempien nukahtamiskokemusteni vuoksi kuvittelin, että Kaurismäen elokuvat ovat hidastempoista tuijottelua ja vaikeasti tulkittavia matkoja ihmismielen syvimpiin syövereihin. Lopun voi tulkita vähän niin kuin haluaa, mutta muuten elokuva ei ole ollenkaan vaikea, eikä missään nimessä tylsä. Naurunremakat saattelivat leffan alusta loppuun ja Kaurismäki viittaili hauskasti sekä omaan tuotantoonsa että kotimaahansa Fazerin sinisen konvehtirasian muodossa.

Elokuva kertoo entisestä kirjailijasta ja nykyisestä kengänkiillottajasta, joka tapaa laittomasti maahan tulleen pojan ja päättää auttaa tämän turvallisesti Lontooseen, minne hän oli kuvitellut olevansa matkalla. Samaan aikaan miehen vaimo sairastuu ja joutuu sairaalaan, mutta miehen sosiaalinen verkosto tukee häntä sympaattisesti kaikissa vaikeuksissa. Mies saa myös kimppuunsa tapausta tutkivan poliisin, joka tuo vahvasti mieleen Hercule Poirotin.

Enempää juonesta ei kannata kertoa, koska enempää siinä ei juuri ole. Kuten sanottua, hyvin simppeli ja ymmärrettävä elokuva. Aihe on varsin ajankohtainen, erityisesti Ranskassa, mutta siihen ei oteta paasaten kantaa. Leffa herättää pienillä valinnoilla ajatuksia.

Täytyy sanoa, että Kaurismäen persoona alkoi Sodankylässä kiehtoa minua suuresti. Kumarainen tuiman näköinen mies, joka ei meinannut päästä festariklubille sisään ja joka seuraavana aamuna muiden mennessä aamiaiselle oli terassilla kaljalla, jonka ei nähty vilkkaasti elehtien puhuvan kenenkään kanssa, vaan kököttämässä maassa piilossa katseilta lavatansseissa... Miten tällainen ihminen pystyy elokuvan ohjaamiseen vaadittaviin sosiaalisiin voimanponnistuksiin? Ei tarvitse kuin katsella kuvia Kaurismäestä Cannesissa kun ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yksi Sodankylän erikoisuuksista on maailman pohjoisin Lidl. Siis koko maailman. Vau.

Maisema Porttikoskella.