Foxcatcher (2014)
Ohjaaja Bennett Millerillä on lahja. Hän osaa tehdä tositapahtumiin perustuvia urheiluaiheisia elokuvia, joita tytötkin jaksavat tapittaa tiiviisti alusta loppuun (enkä edes ole mikään Channing Tatumin perään kuolaava teini). Painimisesta kertova Foxcatcher ei tosin urheilulliselta osuudeltaan ole yhtä kiehtova kuin kolmen vuoden takainen Oscar-ehdokas Moneyball, joka sai minut pariksi tunniksi suorastaan lumoutumaan baseballista, mutta se onkin urheiluelokuva vain näennäisesti. Tällä kertaa ei olla mullistamassa kokonaista lajia, vaan kerrotaan ennen kaikkea miesten välisistä ihmissuhteista, jotka ovat rosoisuudessaan kauheita ja kauniita. (Juu, turha edes kuvitella että Foxcatcher läpäisisi Bechdelin testin.)
Mark Schultz (Channing Tatum) on voittanut painikultaa olympialaisissa ja treenaa nyt askeettisissa oloissa isoveljensä Daven (Mark Ruffalo) kanssa voittaakseen lisää. Jostain syystä Markin voitto on jäänyt veljen mitalin varjoon ja muutenkin velipoika vaikuttaa saaneen elämän syrjästä paremmin kiinni, vaikka ilmeisesti molemmilla on ollut ankea lapsuus. Kun valtavanokkainen multimiljonääri John du Pont lennättää Markin tiluksilleen ja tahtoo alkaa valmentaa tätä ja vieläpä maksaa siitä, ei Mark kauan aikaile, vaan pakkaa tavaransa muuttaakseen Foxcatcher-leiriin.
Mark, joka on pitkälti isoveljensä kasvattama, kiintyy ihailemaansa du Pontiin ja alkaa pitää tätä isähahmonaan. Kaksikon välille muodostuu intensiivinen suhde, jonka luonteesta on vaikea tarkalleen ottaa selvää. Kaikkein eniten du Pont vaikuttaa kuitenkin himoitsevan Davea leiriinsä ja lopulta onnistuukin, koska on kaikesta päätellen tottunut saamaan mitä haluaa. Veljesten ja du Pontin välille kehkeytyy melkeinpä kolmiodraama, jonka dynamiikka muuttaa muotoaan niin ettei varsinkaan sen uusin jäsen Dave tahdo ollenkaan ymmärtää mistä on kyse. Lopulta jonkun on aika lähteä.
Tunnustan, etten ollut alusta asti silmät kiiluen mukana leffan "imussa", vaan puoliväliin saakka olin oikeastaan aika pitkästynyt. Sitten aloin jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä kiinnostua (kaksi mahdollisesti Channing Tatumin perään kuolaavaa teiniä oli tässä vaiheessa jo luovuttanut ja paennut kikatellen salista). Elokuvan painostava tunnelma hiipii kimppuun salakavalasti ja hiljalleen. Se, etten tiennyt elokuvasta juuri mitään mennessäni sitä katsomaan, oli sekä etu että haitta. Alkuun haitta, lopuksi etu. Aluksi en myöskään pystynyt ollenkaan seuraamaan tapahtumia, koska yritin niin sinnikkäästi tunnistaa Steve Carellia Steve Carelliksi ja toisaalta pohtia, minkä hiton takia tällä pitää olla niin valtava keinonenä - tuleeko nenä vielä liittymään olennaisesti juonenkäänteisiin vai onko se vain pelottelukeino? (Tajusin syyn tähän eilen, kun katsoimme kotisohvalla röhnöttäen elokuvan Dinner for Schmucks. Steve Carellilla on oikeastikin valtava nokka! Niinpä kun siitä maskeeraa konkkanokan, on lopputulos luonnollisesti aivan kohtuuttoman kokoinen klyyvari. Ja konkkanokalla tietysti on haettu yhdennäköisyyttä tosielämän John du Pontin kanssa.)
Carellin rooli John du Pontina on oikeastaan aika ilmeetön. John kävelee ympäriinsä nokka pystyssä ja katselee koko ajan kaikkea ja kaikkia hieman alaspäin, eikä hänen kasvoillaan nähdä kovin montaa erilaista ilmettä, jos ilmeitä ylipäänsä. John jopa painii eleettömästi ja liikkuukin siten, että liikkuu mahdollisimman vähän. Luin juuri tuhannennen kerran Kuutamolla-kirjan, jossa Iiris toteaa kammoavansa vuokraemäntäänsä, koska tämä kävelee kädet paikallaan sivuilla. Totta on, että vähäeleinen kävely- ja olemisen tyyli yleensä herättää jokseenkin oudon fiiliksen. Tämä lienee luultavasti tarkoituskin. Alusta asti on selvää, että John on vähän outo tyyppi, mutta creepiyden syvimpään ytimeen päästää hiljalleen. Taustalla on, kuinkas muuten, ikuinen kaipuu äidin (Vanessa Redgrave) hyväksyntään. Monen muun näyttelijän työnä rooli ei ehkä olisi Oscar-ehdokkuuden arvoinen, mutta Steve Carell poikkeaa Johnin roolissa niin suuresti kaikesta siitä mitä on aiemmin tehnyt, että kyseessä on kiistatta melkoinen ammattitaidon osoitus. Harmillista, että näyttelijä on roolissaan täysin tunnistamaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti