Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa, mikä näkyy erilaisina dekkareiden esiinnostoina kirjakaupoissa ja kirjablogeissa. Normaalisti en moiselle lotkauttaisi korvaanikaan, sillä en juurikaan lue dekkareita - tai ainakin niin olen kuvitellut. Nyt vaikuttaa siltä, että dekkarit valtaavat alaa lukemani kirjallisuuden joukosta, mihin osasyynä on se, että dekkari lajina on monipuolistunut huimasti. Mielikuva varesmaisesta tai marplemaisesta poliisi- tai salapoliisihahmosta ratkomassa rikoksia ei ole enää ainoa, joka yhdistyy dekkareihin. Tampereella kirjastossa esimerkiksi Chevy Stevensin Kadonnut, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni on luokiteltu dekkareiksi ja sijoitettu Vareksen, Koskisen ja Takamäen kanssa samaan hyllyyn. Kouvolan dekkaripäivillä viime viikolla vieraili mm. Salla Simukka kertomassa Lumikki-trilogiastaan. On siis ymmärrettävää, että dekkareiden lukeminen lisääntyy lajin monipuolistuessa ja levittäessä lonkeroitaan muiden tyylilajien sekaan. Tällä viikolla kannan korteni dekkarikekoon lukemalla lisää komisario Koskisen seikkailuja, kuinkas muutenkaan. Ja edellä mainitut kirjat voitte ottaa suosituksena teemaan liittyen.
Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000)
Otsikoin tämän tekstin pilkallisesti viittauksena edelliseen tekstiin, jossa kritisoin Koskisen toimintaa Pudotuspelissä harrastelijamaisen neitietsivämäiseksi. Tässä kirjassa nimittäin jatkuu mielestäni sama meininki, kun Koskinen törmää lomallaan Kreikan saaristossa ruumiiseen ja joutuu jälleen ilman valtuuksia selvittelemään rikosvyyhtiä salaa. Tällä kertaa Koskisella on arvoituksen selvittelyssä apunaan toveri, vanha virkaveli Juusonen, jonka kanssa hän on ollut purjehtimassa. Pudotuspelin ja Kreikkalaisen kolmion välissä muuten ilmestyi Koskinen ja taikashow, josta ei ole postausta, koska olen kuunnellut sen aiemmin äänikirjana. Taikashow on tähän saakka lukemistani ja kuuntelemistani Koskisen seikkailuista ehkä suosikkini, ja myös siinä Koskinen ikään kuin ajautuu keskelle ongelmia ja joutuu vapaa-ajallaan selvittelemään rikosta, josta häntä myös epäillään, samoin kuin Kreikkalaisessa kolmiossa. Näitä kolmea kirjaa voisi siis pitää melkein muusta sarjasta irrallisena trilogiana.
Niin tai näin, Koskinen ja Juusonen löytävät merestä ruumiin, kuljettavat sen satamaan ja joutuvat epäillyksi naisen murhasta. Kotiinlähtö venyy kun maastapoistumiskielto astuu voimaan ja kaksikko joutuu kreikkalaisen poliisin pälliyden ja hidastelun vuoksi selvittelemään itse rikosta, jotta pääsisi joskus takaisin Suomeen.
Tämä kirja on tähän saakka napannut sarjasta kaikkein vähiten. Juoni on tylsä ja Koskisen ja Juusosen jatkuva nahistelu pännii. Kirjan on lisäksi vallannut aivan omituinen kielenkäyttö. Murresanoja(?), joita en ole ikinä kuullut vilisee joka sivulla, mikä etäännyttää romaanin muusta sarjasta. Lisäksi jäin suuresti kaipaamaan tuttuja henkilöhahmoja Sorilta: Pekki, Kaatio, Ulla Lundelin ja kumppanit loistavat poissaolollaan, eikä äreä Koskinen ole Juusosen kanssa ollenkaan elementissään. Samoin kirjasta tekee luonnollisesti omituisen se, etteivät sen tapahtumat sijoitu Tampereelle. Siksi tässä postauksessakaan ei poikkeuksellisesti nähdä kuvia Tampereelta. Onneksi Koskinen saa tästä reissusta sellaiset traumat, ettei uskoakseni enää ikinä sarjan aikana lomaile ainakaan ulkomailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti