Tanssitaanko?

Seppo Jokinen: Piripolkka (2002)

Seitsemännessä nimikkokirjassaan komisario Koskinen joutuu tekemisiin huumeiden kanssa. Nuorten jengi sekoilee piripäissään järjettömästi, tunkeutuu sisään viattomien vanhusten asuntoon, hakkaa miehen ja polttaa auton. Varsinaisesti jutusta tulee Koskisen aluetta kun yksi jengin jäsenistä löydetään tapettuna. Vaikuttaa siltä, että ratkaistakseen surman ja estääkseen tulevat sellaiset Koskisen on selvitettävä ketkä pyörittävät koko huumeliigaa Tampereella. Päästäkseen päämääräänsä Koskisen on tehtävä yhteistyötä huumepoliisien kanssa, jotka ovat varsin nihkeitä antamaan tietoja omien tutkimustensa kustannuksella.

Samaan aikaan Koskisella on vihdoin menossa uusi parisuhde avioeron jälkeen. Laila on Pekin entinen naisystävä ja Valion tuote-esittelijä, joten Koskisen työpäivät täyttyvät hienovaraisesta pottuilusta ja jääkaappi erilaisista jogurteista. Koskisen ihmissuhdetaidot ovat suorastaan hämmästyttävän surkeat ja kirjan loppupuolella tekee jo mieli mätkiä koko tyyppiä korville. Alusta asti on tosin selvää, ettei Laila ole taatusti mikään Se Oikea, vaan rasittavan temperamenttinen harakka, joka epäilee jatkuvasti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämän ainoa rakastajar on työ.

Koskisesta kertovat kirjat ovat keskenään kovin erilaisia. Sarjan ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ei esimerkiksi ollut hyytävän jännittävä dekkari, jossa syyllistä ja motiiveja olisi saanut jännätä hamaan loppuun saakka, vaan pikemminkin rauhallinen kuvaus poliisin työstä ja kannanotto mielenterveyshuollon tilaan Suomessa. Koskinen ja kreikkalainen kolmio puolestaan erosi koko sarjasta siten, että sen tapahtumat eivät sijoittuneet Tampereelle, eikä siinä tavattu tuttuja ja rakkaita sivuhenkilöitä. Sen tapahtumat etenivät tuskastuttavan hitaasti, Koskinen ei päässyt kunnolla tutkimaan juttua koska ei omannut Kreikassa valtuuksia, rikosjuttu oli lopulta aika epäkiinnostava ja koko kirjan tapahtumia väritti vielä se, että Koskinen itse oli murhasta epäiltynä.

Piripolkka on jälleen rakenteeltaan perinteisempi, pitkälti samankaltainen kuin sitä edeltänyt Hukan enkelit. Rikosvyyhti vain monimutkaistuu koko ajan sitä penkomalla ja jännitystä tekijöistä pantataan loppuun asti. Siinä missä Hukan enkeleissä tuotiin myös paljolti esiin vammautuneiden näkökulmaa, Piripolkassa huumejengiin ajautunut vasta 15-vuotias Varpu antaa huumeiden uhreille äänen. Kirjassa kerrotaan poikkeuksellisen paljon tapahtumia nimenomaan Varpun näkökulmasta ja tuodaan monipuolisesti esiin niitä tunteita, joita teini-ikä ja sen lieveilmiöiden käsistä riistäytyminen herättävät tytössä, joka vain pari vuotta aiemmin on vielä leikkinyt barbeilla.

Vaikka kaikki huumeisiin liittyvä "viihde", tai vaikka faktakin sen puoleen, saa minut yleensä huokaisemaan plaaaaah, Piripolkka tempaisi minutkin mukaansa. Mielestäni nuorten mielenliikkeitä kuvataan kirjassa uskottavasti ja läheltä ja kirja esittää kattavan läpileikkauksen huumeiden käyttöön eri näkökulmista: käyttäjien, käyttäjien omaisten, huumepoliisien ja henkirikoksia tutkivien poliisien, jotka lopulta pahimmassa tapauksessa päätyvät selvittelemään koko vyyhtiä.

Tämän postauksen kuvituksena ovat kuvat Aleksanterin kirkosta ja sen edustalta, jotka eivät liity mitenkään tämän kirjan tapahtumiin. (Ruumis löytyy kirjassa Tuomiokirkon edustalta, mutten jaksanut lompsia sitä varta vasten valokuvaamaan.) Perhelegenda kertoo, että Armanin isotäti on ollut mallina kirkon edustalla sijaitsevalle suihkulähdepatsaalle, joka tosin Wikipedian mukaan kuvaa tanssivia poikia.