Tehtaan piipun varjossa

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997)

Toisessa nimikkodekkarissaan Sakari Koskinen joutuu selvittelemään paperitehtaan tiloissa tapahtunutta ATK-neron murhaa. Melkeinpä mielenkiintoisemmalta olisi vaikuttanut sivujuoneksi jäävä tapahtumasarja, jolla kirja alkaa lapsen kaappauksen merkeissä. Seppo Jokinen ei kuitenkaan olisi Seppo Jokinen, jollei rakentaisi koukuttavaa jännitysnäytelmää myös simppeliltä näyttävästä henkirikoksesta. Dekkarissa on kiehtovaa suljetun huoneen mysteerin tuntua, sillä epäiltyjen määrää (ainakin teoriassa) rajoittaa kulkukorttijärjestelmä, joka (ainakin periaatteessa) rekisteröi työntekijöiden sisääntuloajan ja lähtöajan. Kummasti porukalla vaikuttaakin olleen puuhaa työpaikallaan keskellä yötä. Motiiveja teolle ei kuitenkaan tahdo löytyä, sillä surmattu mies oli kaikin puolin mukava tyyppi, firmalle tärkeä ja suhteellisen tuore isä. Pala palalta mysteeri avautuu ja dekkarina kirja on mielestäni huomattavasti jännittävämpi kuin edeltäjänsä, Koskinen ja siimamies. Tekijää ja tämän motiivia pantataan melkein hamaan loppuun saakka.

Koskisen tilanne tutkintasihteeri Tarun kanssa on jo lähellä pariin otteeseen käydä kuumaksi, vaikka toisaalta Raija-vaimokin terveysintoilijan vartaloineen onnistuu vielä herättelemään Koskisessa piileviä eläimellisiä vaistoja. Rikos pitäisi saada nopeasti ratkaistua, jotteivät perheen hiihtolomasuunnitelmat menisi myttyyn ja Antti joutuisi kokemaan jälleen yhtä pettymystä isänsä vuoksi.

Kirjassa viljellään jonkin verran tietokoneisiin ja teknologiaan liittyvää sanastoa ja koska se on kirjoitettu melkein 20 vuotta sitten, voisi kuvitella, että se aiheuttaisi silloin tällöin edes hyväntahtoisia hörähdyksiä. Mielestäni tällaiset sudenkuopat on kuitenkin vältetty mainiosti ja kirjasta välittyy aidosti se, miten eri lailla 1990-luvun lopulla tietotekniikkaan suhtauduttiin verrattuna nykypäivään. Teknologinen determinismi vältetään kuitenkin hyvin ja tietokoneita käsitellään ikään kuin niiden olisi jo uskottu saavuttaneen täyden hyötykapasiteettinsa. On vaikea sanoa, miten paljon tietokonejutuista olisi ymmärtänyt jos olisi lukenut kirjan sen ilmestyessä, mutta nyt ainakin toimintamekanismit vaikuttavat suhteellisen ymmärrettäviltä ja osittain jopa tutuilta. Ainoastaan sitä en ihan ymmärtänyt, minkä takia firmassa on aamusta iltamyöhään työvuorossa tyyppi, joka printtaa jatkuvaa ketjulomaketta ja kärräilee sitä huoneesta toiseen. Sen sijaan vanhempien turhautumisen teinin täysin turhalta vaikuttavaan netissä roikkumiseen ja puhelinlaskun kasvattamiseen muistan omakohtaisesti elävästi.

Tällä kertaa ylläolevat Tampere-kuvat ovat Tammerkoskesta tyhjillään. Koski tyhjennetään silloin tällöin ja se kerää pohjalleen innokkaita tamperelaisia, jotka etsivät koskeen pudonneita aarteita (jopa metallinpaljastimia kuulemma käytetään). Viime syksynä satuin ensimmäistä kertaa paikalle näkemään kun koski oli tyhjä. Melko märältä tuo silti näytti, enkä siis lähtenyt aarrejahtiin, vaikka useampi tyyppi vaelteli silloinkin kosken pohjalla. Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös Takon paperitehdas, jonka tulkitsen olevan tämän kirjan murhan tapahtumapaikkana.

Kirjassa piipahdetaan ohimennen myös Kustaa III -kapakassa, jolla on niin pitkä historia, että jopa minulle muuttolintuna sillä on ehtinyt olla pitkä historia. Vuosia sitten baari sijaitsi Kauppakadulla melkein Artturin vieressä ja muinoin siellä oli megalomaanisia opiskelija- ja S-etutarjouksia, kuten siideriä 1,5 eurolla (kreizii!) ja siellä tuli sen vuoksi istuttua usein. Kerran eräänä erityisen kosteana iltana join siellä viskiä Matti Nykäsen kanssa (true story!). Muutama vuosi sitten Kustaa katosi toviksi rakennuksen remontin ajaksi ja pulpahti sitten aika erilaisena paikkana esiin Kuninkaankadulle, vain kivenheiton päähän alkuperäisestä sijainnistaan. Nykyään siellä on mielestäni varsin erilaista porukkaa ja eri tunnelma kuin alkuperäisessä paikassaan, mikä on vain hyvä. Nykyään Kustaa edustaa minulle sivistyneitä arvoja - ja mikä parasta, sieltä saa viiniä kohtuulliseen opiskelijahintaan. Vaikka Kustaa III onkin nykyään lähinnä kasvoton S-ryhmän ravintola (josta saa myös ruokaa), on se käymisen arvoinen paikka, jos haluaa viikonloppunakin kuulla mitä seuralainen puhuu ja saada usein vilpittömän esimerkillistä asiakaspalvelua. (Tästäkään mainoksesta ei maksettu minulle.)

Seppo Jokinen kirjoittaa Koskinen ja raadonsyöjässä näin:

"Se oli 1700-luvun loppupuolta, kun Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III eksyi eräällä monista metsästysretkistään kahta suurta järveä yhdistävälle koskelle. Kenties metsästysonni oli ollut tavallista parempi, koska hyväntuulinen kuningas päätti perustaa kosken partaalle kaupungin. Tamperelaiset muistelivat tuota tekoa hyvällä vielä parisataa vuotta myöhemminkin. Patsaita ei toki ollut pystytetty, mutta Kauppakadulta löytyi kakkosluokan kaljakuppila, jonka nimi oli Kustaa III."