Jennifer Weiner: Tietyt tytöt (2010)
Nyt Cannie on 42-vuotias, hänen tyttärensä Joy 12-vuotias ja ihana Peter on edelleen onnellisesti kuvioissa ja naimisissa Cannien kanssa. Kirjan kertojina toimivat vuoroluvuissa äiti ja tytär. Teemana läpi romaanin kulkee Joyn bat mitsva -juhlien järjestäminen. Bat- ja bar mitsvoissa juutalaislapsista tulee uskonnollisesta näkökulmasta aikuisia (vrt. rippijuhlat). Tätä juhlitaan nykyään usein aika hulppein menoin (ks. esim. Sinkkuelämää), palkataan bändi ja keksitään teema ja kutsutaan koko suku ja ystävät. Hauskaa verrattuna rippijuhliin on se, etteivät kaikki lapset "pääse ripille" samana päivänä, vaan juhla on aina jokaisen henkilökohtainen päivä. (Samalla tämä mahdollistaa sen, että yksi vuosi nuorten elämästä on täynnä bileitä kun he käyvät ystäviensä mitsva-juhlissa.) Kirja onkin Joyn kipuilevaa kasvua kohti aikuisuutta ja viime hetken teinikapinointia, ja kun juhlan aika koittaa, hän on oppinut yhtä ja toista.
Cannie on Joyn ollessa pikkuvauva kirjoittanut suurelta osin kokemuksiinsa perustuvan kirjan, jonka yhtenä päämääränä oli loukata Joyn biologista isää. Kirjasta on tullut bestseller, mutta saamastaan julkisuudesta säikähtäneenä Cannie on vetäytynyt salanimen suojiin kirjoittamaan tyttöscifiä. Aikuistumisen kynnyksellä Joy viimein lukee kohutun ja piilotellun kirjan ja menee raiteiltaan. Koska suurin osa kirjan tapahtumista perustuu tosielämän tapahtumiin, hän olettaa kaiken olevan täysin autenttista ja totta. Näinpä hän päätyy johtopäätökseen, että hänen äitinsä on harrastanut ihan hirveästi seksiä (mm. synagogan parkkipaikalla jom kippurina) ja että Joyn syntymä oli puhdas vahinko, eikä hän ollut toivottu lapsi. Tästä siis alkavat ongelmat äidin ja tyttären välillä ja Joyn suuri kapina. Koko ongelmanipun symboliksi nousee vaaleanpunainen paljettimekko, jonka Joy haluaa ostaa bat mitsvaansa. Cannien mielestä mekko on "liian aikuinen" ja hän kuvittelee, että epäämällä mekon hän pystyy pitämään Joyn pikkutyttönä kauemmin. Kyseinen mekko ostetaan tarinan aikana kolmesti ja palautetaan kahdesti. Lopulta Cannie höllää vähän otettaan kun aviopari päättää hankkia uuden vauvan keinohedelmöityksellä. Joylle tämä tietysti todistaa vain sen, ettei häntä enää haluta perheeseen. Yhden karkumatkan jälkeen äiti ja tytär onnistuvat saavuttamaan yhteisen kommunikaation tason ja ratkaisemaan ongelmansa. Uusia on kuitenkin luvassa, enkä malta olla ihmettelemättä, miksi (nais)kirjailijat aina kohtelevat päähenkilöitään niin kaltoin palattuaan heidän pariinsa vuosien tauon jälkeen. Ihan sama ilmiö tapahtui Rauha S. Virtasen kirjassa Seljalta maailman ääreen, jonka hän kirjoitti Selja-sarjan jatkoksi yli 40 vuotta sen edellisen osan ilmestymisen jälkeen. Tämäkin kirja oli hyvä, ja itse asiassa niin hyvä, että saatan lukea piakkoin sen edeltäjän uudestaan. Uusperheistä täysin kokemattomana yllätyin sitä, miten raskaasti lapsi voi teini-iässä kokea sen, että perhe ei ole ihan perinteinen. (Siis vielä nykyäänkin, kun joka toinen perhe on uusperhe.) Aviottoman lapsen ulkopuolisuuden tuntemuksia käsitellään kirjassa hyvin valaisevalla tavalla. Toinen asia, mistä pidin erityisesti, oli se, että kirja tutustuttaa lukijansa hellävaraisesti ja vaivihkaa juutalaisiin perinteisiin, jotka näyttäytyvät kauniina ja lohdullisina kaiken kaaoksen keskellä.
Yksi juttu muuten häiritsee. Molempien kirjojen kansissa on jalat, millä on varmasti joku syvällinen viesti. Miksi kyseessä ovat kuitenkin molemmissa tapauksissa hoikan naisen jalat, vaikka päähenkilö on ei niin pikkasenkaan pläski?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti