John Steinbeck: Ystävyyden talo (1935)
Tämä oli lukupiirikirja, eli toisin sanoen pakkopulla. Olin aiemmin lukenut Hiiriä ja ihmisiä ja kuunnellut Helmen. Molemmat olivat niin masentavia, etten tarttunut kovin innolla tähän kirjaan. Se oli kuitenkin ihan positiivinen yllätys kun alkukankeudesta päästiin. Vähän niin kuin Pussikaljaromaani, mutta ilman suomalaista alakuloisuutta. Juhlia ja naisia piisasi ja kaikki tuntui aina kääntyvän parhain päin kun vaan jostain onnistuttiin saamaan tilkkanen viiniä. Itse asiassa tässä kirjassa saadaan viini kuulostamaan niin houkuttelevalta, että olin jo monta kertaa tarttumassa uudeltavuodelta jääneeseen hanapakkaukseen. Sama efekti kuin Sinuhe Egyptiläisellä.
Lopun piti tietysti olla surullinen, eihän tämä muuten olisi Steinbeckin kirja, mutta ei se oikeastaan ollut. En tajunnut mitä varsinaisesti tapahtui, mutta tuskinpa se oli tarkoituskaan. Kirja kuvasi yhtä lyhyttä elämänvaihetta muutaman miehen matkan varrella. (Ihan niinkuin Pussikaljaromaani, mutta tässä kirjassa tapahtuu sentään vähäsen enemmän.) Jotenkin kirja viittaa kuningas Arthurin legendaan (mikä mainitaan takakannessa ja Wikipediassa), mutta missasin tämän yhteyden lähes kokonaan, vaikka katselinkin pienenä monta aiheeseen liittyvää leffaa. Kuningas Arthurin tarina oli aina suosikkitarujani. Siinä oli taikuutta, kauniita naisia ja petollisia alamaisia. Ritariromantiikkaa. Nyt tekisikin mieli katsoa se superylipitkä Merlin.
Keltaisessa pokkarissa oli muuten mielestäni aivan poikkeuksellisen hieno kansi.
"Merkillistä on todeta, miten siivosti he sinä iltana joivat. Meni kolme tuntia, ennenkuin he edes lauloivat siivottoman viisun. Ja vasta myöhään yöllä heidän ajatuksensa rupesivat kiertelemään kevytkenkäisten naisten ympärillä. Ja siinä vaiheessa, kun tappelunhalu heidät valtasi, he olivat jo melkein liian uneliaat tapellakseen. Tämä ilta oli heidän elämässään suuri ja hyvä merkkitapaus."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti