Kuopus pääsee ääneen

131/365

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri (2013)

Suom. Liisa Laaksonen

Jee-ee! Uusi romaani ykkössuosikki-irlantilaiseltani. Viime vuonna olin hieman pettynyt, kun Keyesiltä ei suomennettu uutta romaania, vaan kolumnikokoelma Peiton alla, mutta onneksi fiktiotakaan ei tarvinnut kauan odotella.

Marian Keyesin ystävät tuntevatkin jo Mercy Closen mysteerin päähenkilön, sähäkän ja sanoissaan säälimättömän Helen Walshin. Hän on tullut tutuksi sivuhenkilönä sisaruksistaan kertovissa romaaneissa Naura, Claire, naura, Rachelin loma, Kuuleeko kukaan? ja Enkelit.

Voisin melkeinpä lyödä vetoa, että muutkin Walshin sisaruksiin aiemmin tutustuneet kuin minä ovat lähestulkoon kirjaimellisesti hieraisseet silmiään alkaessaan lukea tätä kirjaa. Eipä nimittäin olisi käynyt mielessäkään, että tästä hullunhauskasta ja traagisiakin kohtaloita kokeneesta perheestä juuri räväkkä Helen olisi - ilman näkyviä syitä - taipuvainen masennukseen! Mutta sitä Keyes kaiketi yrittääkin sanoa: masennus on sairaus, jolle ei välttämättä ole jostain vanhasta traumasta juontuvaa syytä. Se voi iskeä keneen tahansa ja syöstä tämän kohti mustaa aukkoa.

Helenin itsetuhoisuus vaikuttaa jopa melkeinpä liian rankalta jutulta Marian Keyesin kirjaan, vaikka niissä usein käsitelläänkin raskaita teemoja, kuten masennusta, kuolemaa, väkivaltaa ja alkoholismia. Olenkin nyt hieman vastahakoisesti taipuvainen soveltamaan kirjaan biografistista lukutapaa, jonka olen kirjallisuuden luennoilla oppinut "vääräksi". Alkukielinen teos nimittäin ilmestyi viime vuonna - samana vuonna jona Keyes julkaisi myös kakkureseptikirjansa Saved by Cake. Kakkukirja nimittäin kertoo rehellisesti Keyesin viimeaikaisesta kamppailusta masennusta vastaan - ja siitä, kuinka hän leipomalla selvisi päivästä toiseen. Uskon vakaasti, että kirjailijan omat kokemukset ovat pitkälti määrittäneet sitä, millaiseksi Helen Walshin hahmo lopulta Mercy Closen mysteerissä kirjoittautuu.

Tavallaan se on sääli. Odotin Helenistä kertovalta kirjalta jotain paljon absurdimpaa meininkiä ja hälläväliä-asennetta elämään. Toisaalta kaikki Walshin sisarukset ovat "omissa kirjoissaan" paljastuneet aika erilaisiksi - syvällisemmiksi - kuin millaisina muut sisarukset heidät näkevät. Odotettavissa myös oli, että jokin "juttu" Helenilläkin on oltava (vrt. [maalaa näkyviin] Rachelin huumeriippuvuus, Maggien lapsettomuus, Clairen raskaus ja Annan miehen kuolema).

Kirja ei kuitenkaan keskity masennuksessa rypemiseen samalla intensiteetillä kuin muiden sisarusten "juttuihin" on keskitytty. Mielenkiintoinen lisä ja voisipa melkein sanoa, että uusi aluevaltaus ("Lapiolistalle!") onkin kirjan mysteeritarinajuonne.

Yksityisetsivänä toimiva Helen palkataan etsimään männävuosien suosikkipoikabändin, Laddzin, puuttuvaa jäsentä, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen kesken comeback-keikkojen kuumeisen suunnittelun. Helenistä vaikuttaa siltä, että Wayne on yksinkertaisesti mennyt piiloon touhun naurettavuuden vuoksi, mutta pian erinäiset seikat saavat hänet epäilemään, että tämä onkin ehkä kaapattu ja että tällä on ollut tekemisiä hämäräbisnesten kanssa.

Samaan aikaan kun Helen selvittää kadonneen Waynen mysteeriä, hän käy taistelua uusiutuvaa masennustaan vastaan ja yrittää pyörittää ihmissuhdetta yksinhuoltajaisä Artien kanssa, jonka entinen vaimo vaikuttaa kuuluvan tämän elämään hieman liikaakin.

Kirjassa käsitellään ohimennen aika hienosti mennyttä/meneillään olevaa taantumaa ja sen vaikutuksia irlantilaisiin. Helenin elämässä taantuma on näkynyt siten, että yksityisetsivälle ei tahdo ihmisten köyhtyessä riittää töitä. Enää ei äkkiä halutakaan taloudellisten tappioiden pelossa saada puolisoa kiinni pettämisestä, vaan muotiin on jälleen tullut perhearvojen puolesta taisteleminen. Tämä on johtanut siihen, ettei Helen ole kyennyt maksamaan tuottoisina aikoina ottamansa asuntolainan lyhennyksiä ja joutuukin tarinan alussa muuttamaan takaisin vanhempiensa nurkkiin - jep, tämä on tuttu käänne kaikille Walshin sisaruksille. Rahaongelmat ovat omiaan lisäämään Helenin taipumusta masennukseen ja pakon edessä hänen on otettava vastaan puuttuvan Laddzin etsintähomma, vaikka se merkitseekin työskentelemistä limaiselle ex-poikaystävälle, Jaylle.

Paljon on siis tässä kirjassa meneillään, ja se kenties koituu sen ongelmaksi. Mysteeritarina ei ole tarpeeksi jännittävä ollakseen "aikuisten oikea mysteeri". Masennukseen ei upota tarpeeksi syvälle, jotta kirja olisi kunnollinen kyyneleet silmiin nostattava sairaskertomus. Romanttinen juonne puolestaan jää aika lailla taka-alalle. Lopulta Keyes kuitenkin solmii tapansa mukaan kaikki langat siistiin nippuun ja onneksi käteen jää ihan hyvä fiilis, ettei tämäkään kirja täysi katastrofi ollut. Ehdottomasti Keyesin tuotannon huonoimpia vähiten ahmimisreaktioita herättäviä teoksia se kuitenkin on ja tipahtaa tasoltaan suunnilleen samaan kategoriaan kuin jokseenkin mieleenpainumaton Enkelit.

Hieman haikea on ajatus siitä, että nyt kenties joudun sanomaan hyvästit Walshin perheelle, jonka kanssa olen tullut taivaltaneeksi jo kymmenisen vuotta. Naura, Claire, naura (Watermelon) julkaistiin Irlannissa jo vuonna 1995, joten Marian Keyes on Walshien kanssa kulkenut jo melkein parikymmentä vuotta! Muille haikein fiiliksin Walshit jättäville vinkkinä, että ennen Mercy Closen mysteeriä julkaistiin vain e-kirjana Mammy Walsh's A-Z of the Walsh Family, jonka saa parilla punnalla Kindleen Amazonista.

Lopuksi päivän chick (lit) -juttu, eli miksi päätin tunkea kenkäni samaan kuvaan Marian Keyesin kirjan kanssa? No, ensinnäkin Helen Walsh, kuten kuka tahansa uskottava chick lit -hahmo, tykkää ihanista kengistä. Toiseksi kenkäni sopivat kivasti kirjan kannen väritykseen. Kolmanneksi, haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mainostaa Rainbow Clubia, mikäli joku tuleva morsio sattuisi eksymään blogiini. Nämä kengät olivat yksi hääpäiväni monista pienistä menestystarinoista.

Hääkenkiä etsiessäni sain huomata kolme asiaa. Ensinnäkin sen, että jalkani ovat eri kokoiset. Toiseksi, koko joka suunnilleen sopii molemmille jaloilleni, on 38½, mikä sulki pois valtaosan kenkävaihtoehdoista, Suomessa kun ei puolikokoja hirveästi harrasteta. Asia ei kumma kyllä korjaantunut edes kaksilla puolipohjallisilla. Kolmanneksi, vaivasenluiden (Hallux valgus) vuoksi minun on mahdotonta löytää mukavia korollisia juhlakenkiä normikaupoista, koska kaikki ne tuntuvat partateriltä jostain kohdasta.

Onneksi satuin lukemaan jotain häälehteä, jossa oli puffijuttu Rainbow Clubin kengistä. Jutussa houkuteltiin ostajaa kertomalla, että jokainen morsian ansaitsee käyttää hääpäiväänsä tekosyynä hankkia ihanat, kalliit kengät. Kelpasi minulle, vaikka yleensä olenkin aika pihi. Mutta mikä tärkeintä, jutussa kerrottiin Rainbow Clubin mallistosta, jonka kengissä on käytetty patentoitua pehmustussysteemiä, joka tekee niistä äärettömän mukavat jalassa. Olin epäileväinen kaikkien kenkäkokeilujen jälkeen, mutta löysin kuitenkin tamperelaisesta liikkeestä nämä kengät (mallia Suzi), jotka eivät tuntuneet puristavan tai hiertävän mistään. Tarkan markan tyttönä en tietenkään ostanut kenkiä kyseisestä liikkeestä, vaan passitin Lontooseen menossa olleen kaasoni siellä Rainbow Clubin liikkeeseen ja säästin näin 30 euroa, mikä teki kenkähankinnasta hitusen inhimillisemmän hintaisen.

Sitten oli vuorossa värjäys. Kaikki Rainbow Clubin kengät ovat alkujaan hohtavan valkoiset, mikä sopii useimmille morsioille mainiosti. Koska oma pukuni oli kuitenkin "samppanjan värinen" (myyjän sanoja), värjäytin kengät kymmenen euron lisämaksusta täsmälleen saman väriseksi kuin pukuni. (Yleensä värjäys maksaa muuten 30 euroa, mutta kyttäsin tarjousviikkoja kuin haukka ja iskin kiinni!)

Seurasi hääpäivä, kirkossa seisottiin, vieraita kestittiin ja valssikin tanssittiin. En edes tajunnut ajatella kenkiä, joiden mukavuutta olin stressannut hieman etukäteen. Jälkeenpäin tein päätelmän, että ne olivat suunnilleen mukavammat kengät kuin mitkään omistamani tennarit.

Hääpäivän jälkeen en tietenkään luopunut tällaisesta pienestä palasta taivasta, toisin kuin monet muut morsiamet hääkirppiksillä. Kyttäsin jälleen värjäysviikkoja ja värjäytin kengät uudelleen, tällä kertaa pinkiksi. Harvoinhan näille satiini-ihanuuksille Suomen ilmastossa on käyttöä, mutta ystäväni talvihäihin ne kuitenkin pääsivät mukaani sisäkengiksi. Ja totta on, että pelkästään tieto ihanien ja kalliiden kenkien olemassaolosta vaatehuoneessa saa minut tuntemaan itseni hitusen verran enemmän chick lit -hahmoksi.