123/365
J. G. Ballard: Crash (1973)
Suom. Ville Keynäs
Pikaisesti hakemalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää nimenomaan tästä Ballardin kirjasta, enkä myöskään kuvaa sen suomalaisesta kannesta. Oman lukukappaleeni kaivelutin kirjaston varastosta. Melko unohdetulta tapaukselta siis vaikuttaa. Sanotaan nyt heti alkuun, että mikään unohdettu helmi se ei kuitenkaan ole.
"Ensimmäisen orgasmini sain hänen reidessään olevaan syvään haavaan. Ammuin spermani tuohon kanavaan hangaten sen poimuttunutta uraa. Hän otti spermaani käteensä ja pyyhki sitä kytkinvivun hopeasäätimiin. Suuni oli painunut kiinni hänen vasemman rintansa alla olevaan arpeen tarkastellen sen sirpinmuotoista syvennystä. Gabrielle kääntyi istuimessaan kiertäen vartaloaan ympärilläni niin että pääsin tutkimaan hänen oikean lanteensa vammoja. Ensimmäistä kertaa en tuntenut säälin häivääkään tuota rampautunutta naista kohtaan, vaan me nautimme yhdessä hänen oman autonsa jättämien abstraktien rakojen nostattamasta kiihtymyksestä." (Crash, 178-179.)
Tämä kirjan kokonaisuuteen nähden suhteellisen kesy katkelma kertoo tiiviisti, mistä teoksessa on kyse. Kirjailijan nimeä kantava päähenkilö James Ballard joutuu auto-onnettomuuteen, jonka jälkeen huomaa näkevänsä autot eri tavalla, tuntevansa niitä kohti suurempaa vetoa kuin koskaan ennen. Pian hän tutustuu auto-onnettomuuksia seuraavaan ja valokuvaavaan Vaughaniin, joka johdattelee hänet uudenlaisen seksuaalisuuden tielle. Vaughan, jonka tv-ura on aikanaan päättynyt moottoripyöräonnettomuuteen, fantasioi auto-onnettomuuksista ja sellaisessa kuolemisesta, mieluiten Elizabeth Taylorin kanssa.
Seuraa lukematon määrä eritteitä, joita päähenkilöt kylvävät autoihin, autoissa, toisiinsa, toistensa päälle, toistensa vammoihin ja auto-onnettomuuksia ajatellen tai katsellen. Millään yleisesti tunnetulla käsityksellä seksistä tai seksuaalisuudesta ei ole sijaa tässä kirjassa.
En mitenkään kovin helposti ällöty tai järkyty kummallisista seksikuvauksista ja niistä lukeminen 219 sivua putkeen on omiaan turruttamaan mielen. Tässä tapauksessa edellä kerrottu on kuitenkin koko kirjan sisältö. Mitään suurempia juonenkäänteitä ei oikeastaan tapahdu, ainoastaan sen verran, että onnettomuusfriikkejä ilmaantuu tarinaan muutama lisää.
Alun esipuheessa Ballard selittelee jotain teknologisesta kehityksestä, Marshall McLuhanista ja siitä, kuinka tarinan henkilöiden kummallinen himokkuus autoja kohtaan on symboli jollekin. En nyt kuitenkaan muista mille, enkä jaksa enää palata tuohon esipuheeseen. Tuomioni kirjalle on: vältä kaikin keinoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti