Blogintilttaaja, Armani ja Mustakaapu

130/365
Only God Forgives (2013)

Tällaiset elokuvat ovat omiaan saamaan blogini tilttiin. Tekstiä ei kerta kaikkiaan ilmaannu ruudulle, vaikka kuinka yritän telepaattisesti saada postauksen kirjoittautumaan itsestään. Melkein poikkeuksetta nämä blogintilttaajat ovat aviomieheni valitsemia elokuvia. Ja kun ketku nyt jälleen kerran tuli puheeksi, hypätäänpä välittömästi sivuraiteelle ja vältellään vielä hetki leffasta puhumista.

Häiden jälkeen melkein vuosi sitten aloin tuumia, millä korvaisin siihen mennessä vakiintuneen termin "avomieheni". Marian Keyes kutsuu miestään kirjassaan Peiton alla yksinkertaisesti Isännäksi. Mietin tovin, anastaisinko tämän nimityksen omaan käyttööni, mutta Isäntä kuulostaa makuuni hieman liian duudsonilta. Niinpä "avomieheni" korvautui lähes luonnostaan "aviomiehelläni". Koska blogini pian täyttää kaksi ja puoli vuotta (turha aasinsilta, mutta osallistukaa arvontaan!), ansaitsevat siinä seikkailevat henkilöt jo isolla alkukirjaimella kirjoitettavat koodinimet. Niinpä olen päättänyt vastedes kutsua aviomiestäni nimellä Armani - hassunhauska sanaleikki ja kaiken lisäksi alati trendikäs. Nelijalkaisen alettua hiljalleen kotiutua ansaitsee sekin undercover-nimen. Se olkoon Mustakaapu - koska se on äärimmäisen cool peitenimi ja kuvaa tassuttajan väritystä. Nimestään huolimatta se on muuten tyttö. Kerrottakoon, että harkitsin ensin Taagibörstaa, mutta tulin siihen tulokseen, että kyseinen nimi on yhtä moon-tv kuin Isäntä duudsoni.

No niin! Blogin henkilökunnan ylimmän johdon jo tunnettekin ja hän käyttää täällä useimmiten itsestään nimeä Minä. (Minäminäminä!) Ja sitten itse asiaan.

Tällä kertaa Minä meinasi elokuvan hidastempoisuuden ja äärimmäisen rauhallisuuden - tai tunnelmallisuudeksikin sitä kaiketi voisi kutsua - seurauksena olla aivan "ketarat oikosenaan" elokuvateatterin hämärässä. Armani oli ennen leffaa tarjonnut lomarahapäivällisen (jonka aikana kritisoi useaan otteeseen sitä, että neljä mozzarellatikkua sisältänyt alkupala maksoi 7,50 euroa) ja sen jälkeen Minä olisi vaatinut vähintäänkin kauhuelokuvan pysyäkseen skarppina leffassa.

Only God Forgives on todellakin tunnelmallinen ja fiilistelypainotteinen, vaikkei kovin positiivisia tunteita tai tapahtumia kuvaakaan. Julianin (Ryan Gosling) veli tappaa nuoren tytön, minkä jälkeen leffa kuvaa jonkinlaista koston kierrettä. Chang-niminen tyyppi (Vithaya Pansringarm) kehottaa kuolleen tytön isää kostamaan tyttärensä puolesta, jolloin tämä tappaakin Julianin veljen. Hautajaisiin saapuu myös Julianin äiti (Kristin Scott Thomas), joka puolestaan vaatii Juliania kostamaan veljensä kuoleman ja tekemään selvää Changista.

En koko leffan aikana ymmärtänyt kuka Chang oikein on ja miksi tämä sekaantuu muiden asioihin moisella intensiteetillä. Hommaan tuli huomattavasti enemmän järkeä kun Armani jälkikäteen kertoi tämän olleen poliisi. Aaaaa, okei! Onnistuimme kuitenkin kehittämään väittelyn siitä, kuka leffan pääpahis oli. Armanin mielestä se on selvästi Julianin manipuloiva äiti. Itse taas kallistun Changin kannalle. Tai ainakin pidän Kristin Scott Thomasin hahmon silmä silmästä -ideologiaa elokuvan maailmassa oikeutettuna, sillä siihenhän Chang heti alussa kannustaa murhatun tytön isää. Ja äidinrakkaus tietysti saa anteeksi yhtä ja toista.

Toinen elokuvaa koskenut väittely käytiin jo ennen kuin menimme sitä katsomaan. Se oli aviopareille kenties tyypillinen taisto, joka koski sitä, kumpi meistä sanoi ensin, että Tanska on cool elokuvamaa. Kaksi sanaa: Susanne Bier! Toiset kaksi: Thomas Vinterberg! Ja vielä yksi: minäminäminä!

Todettakoon kuitenkin, että Driven ja Only God Forgivesin ohjannut Nicholas Winding Refn ei kuulu siihen tanskalaiseen elokuvapiiriin, jota pidän coolina. Pystyn jotenkin ymmärtämään miksi ne vetoavat joihinkin ihmisiin - Drivesta tosin tykkäsin enemmän - mutta kumpikaan mainituista leffoista ei millään tavalla tule lähelle omaa kokemuspiiriäni, eikä herätä juuri tunteita puolesta tai vastaan. Anteeksi.

Kristin Scott Thomas on kuitenkin vihdoin löytänyt tulkittavakseen hahmon, jota on vallan ihana seurata, koska se poikkeaa jo ulkoisesti niin paljon Scott Thomasin yleensä esittämistä rooleista. Kyllä maailmaan vielä yksi näin kuuma feikkiblondi mahtuu! Vai pitäisikö sittenkin sanoa kylmä?