Viilentäviä väreitä kesäiltoihin

132/365
The Game - oletko valmis peliin? (The Game) (1997)

Rikas bisnesmies Nicholas Van Orton (Michael Douglas) saa veljeltään (Sean Penn) synttärilahjaksi kutsun mystiseen "peliin". Peliä varten hän joutuu pitkällisiin psykologisiin ja fyysisiin testeihin, mutta itse pelistä ei kerrota mitään etukäteen. Jotain tulee tapahtumaan, mutta se, mitä, missä, milloin ja miten, jää arvoitukseksi.

Kauan ei tarvitse odotella. Nicholas löytää pihatieltään ihmisen kokoisen pellenuken, minkä jälkeen hänen televisionsa alkaa puhua hänelle. Aluksi peli vaikuttaa ihan hauskalta tavalta hankkia hieman jännitystä elämään, vaikkakin pellen kaltaiset episodit ovat alusta asti vähän karmivia. Hyvin nopeasti pelin ja todellisen elämän rajat alkavat kuitenkin hämärtyä, eikä Nicholas tiedä mikä on normaalia ja kuka on mukana pelissä. Hiljalleen alkaa paljastua monimutkainen salaliitto pelin takana.

Armani oli katsonut tämän leffan pienenä ja halusi nähdä sen nyt uudestaan. Varsinaisesti hän ei muistanut siitä muuta kuin tunnelman. Tämä on hyvinkin sellainen elokuva, jonka tunnelma varmasti jää kummittelemaan moneksi vuodeksi mieleen, mikäli sen sattuu katsomaan lapsena. Luulen kuitenkin, että jos olisin itse nähnyt tämän pienenä, mieleeni olisi jäänyt suhteellisen ahdistava fiilis, enkä olisi välttämättä halunnut nähdä tätä uudestaan. Leffa tapahtuu melkein kokonaan pimeissä kohtauksissa, öiseen aikaan ja siinä on paljon epätietoisuutta ja syvää ahdistusta päähenkilön puolesta. Elokuvan loppu on ehkä elokuvahistorian epäuskottavin, mikä hieman jäi kaivelemaan, mutta toisaalta se on myös jonkinmoinen helpotus. Leffassa on havaittavissa jotain hyvin vahvasti 90-lukulaista, mitä en sen tarkemmin pysty määrittelemään.

Huomasin juuri IMDB:stä, että olen nyt nähnyt kaikki David Fincherin ohjaamat pitkät elokuvat, mitenkään tietoisesti siihen pyrkimättä. Oho!

135/365
Pahuuden kosketus (Frailty) (2001)

Bill Paxtonin esikoisohjauksessa ollaan myös kylmien väreiden äärellä. Eräänä iltana FBI:n Texasin toimistoon astelee mies, joka esittelee itsensä Fenton Meiksiksi (Matthew McConaughey) ja kertoo veljensä olevan kuuluisa sarjamurhaaja "Jumalan käsi". Agentti Doyle (Powers Boothe) on skeptinen ja niin Fenton päätyy kertomaan koko tarinansa aina lapsuudesta asti.

Eräänä yönä Fentonin ja tämän pikkuveljen Adamin isä (Bill Paxton) saa Jumalalta ilmoituksen, että hänen tulee alkaa tappaa demoneja. Oikeiden aseidenkin luokse Jumala hänet johdattaa. Demonit näyttävät aivan ihmisiltä ja pian isä saakin ensimmäisen nimilistan, jonka mukaan murhia tulee alkaa suorittaa. Fenton on kauhuissaan kun isä ryhtyy toimeen ja uskoo tämän tulleen hulluksi, mutta pikkuveli Adam on aivopesty uskomaan demoneihin ja lähtee jahtiin jopa innolla. Aina napattuaan demonin isä koskettaa tätä ja kosketuksen myötä väittää näkevänsä tämän tekemät synnit. Adam uskoo ja Fenton suunnittelee peloissaan pakoa.

Elokuva sijoittuu siis enimmäkseen poikien lapsuuteen, joskin kehyskertomuksessa Fenton tarinoi Doylelle autossa matkalla näyttämään, minne ruumiit on haudattu. Ensimmäisen tunnin aikana leffassa ei tapahdu mitään järisyttävän yllättävää tai mielenkiintoista huolimatta karmeista murhista, mutta viimeinen puolituntinen valpastuttaa uneliaimmankin katsojan. Lopulta käteen jää nippu melko ristiriitaisia tuntemuksia. Alusta loppuun mukanani kulki mielleyhtymä lähes painajaismaiseen Take Shelteriin, jonka näin vuosi sitten Sodankylässä. Pahuuden kosketus on ihan katsomisen arvoinen elokuva muillekin kuin trillerien ylimmille ystäville.